Vappuaatto 2016 sataa, sataa ropisee.

 Kuva on pieni yksityiskohta Johannan taulusta.


Huhtikuun päivitykset ovat jääneet tekemättä. Onkin ollut paljon tapahtumia.

Kolme ensimmäistä kuvaa olen kuvannut Johannan näyttelyn avajaisissa 05.04. 2016. Näyttelyn piti päättyä 28.04, mutta pyysivät jättämään taulut vielä kuukaudeksi paikoilleen. Näyttelyssä ehtii siis vielä käydä.
 Kulttuuritila Mellari, Korvatunturintie 2, Mellunmäki, Helsinki. Ma-to klo 10-18.  Luvassa on uusia tarinoitakin. Johanna on itse valmistanut kaikki nuket ja niiden pukimet.

Kuvia Johannan tauluista.

Lehtikuusenkujalla puut ovat kukassa.  En ollut aikaisemmin huomioinutkaan lehtikuusen kukkia. Pieniä ovat ja vaatimattomia, mutta oikein suloisen näköisiä.

Iltakävelyllä pysähdyimme kuuntelemaan erikoista laulua, se kuului korkealta puun latvuksesta. Emme keksineet linnulle mitään  sukupuuta. Oli lähetettävä tämä epäselvä kuva perheen ornitologille, Juhalle. Harmaapäätikka, tuli vastaus pikapikaa.

Noilla samoilla paikoilla seurasimme huvittuneina yhden kurkiparin lentelyä. Tulivat metsäntakaa peltoaukeamalle verkkaisin siiveniskuin, uros edellä ( sanoi mies ). Siinä sitten naaraskurki laskeutui maahan ja osui pienen metsälampareen taakse. Uros ei huomannut ollenkaan kumppanin jääneen kyydistä, jatkoi vaan lentoaan etuvasemmalle. Tajusi viimein yksin lentelevänsä ja teki nopean u-käännöksen. Sillävälin oli emolintukin saanut pitkät koipensa ojennukseen ja siipensä levitettyä uuteen nousuun.  Yhdessä linnut  taas jatkoivat lentoaan peräkanaa, eiei kun peräkurkea, keskustelunsa sisällön voimme vain arvailla.

Päivän heleimmät.

Sukkasatoa.

Parvekkeelta nappasin kuvat kanadanhanhista, poikkesivat ruokailemaan jokivarren nurmikolle. Toinen lintu vartio ja tarkkaili toisen etsiessä evästä maasta. Yhdessä sitten marssivat alas joelle.

Tein kollaasin huhtikuun "lappu päivässä" projektista.

Mandalassa on nyt menossa seitsemäs osa, seuraavat virkkausohjeet tulevat taas torstaina. En ehtinyt vielä aloittaa uutta osaa.

Kävimme myös Lahdessa antamassa sormenjäljet poliisille uusia passeja varten.

  Päiväretki Mänttään on sekin päivittämättä. Otin paljon kuvia Anselm Kieferin näyttelystä, mutta nyt en tiedä uskaltaako niitä blogiin laittaa. Kuvia oli lupa ottaa omaan käyttöön ilman salamaa. Teen tästä uuden postauksen myöhemmin.

Johannalta olen saanut luvan kuvien laittamiseen blogiini.

Iltarusko

Aurinko laskee Kirkkolammin taakse. Huomenna pitäisi olla poutapäivä. Säätieteilijät kuitenkin lupailivat sadetta koko päiväksi.

Isoja ja pieniä asioita.

Taas onkin jo kulunut  viikko siitä, kun ajelimme Helsinkiin Johannan kuvia ihastelemaan. Tykkäsin näyttelystä oikein paljon ja yllätyin kaikesta uuden näkemisestä. Äitinä en kehtaa enempää kehuskella oman tyttöni teoksia.    Näyttelyn tiedot täällä

Yritin siirtää kuvaakin tuosta esitteestä, mutta tumpelo mikä tumpelo. En onnistunut.

Tuo kuvan taulu on nyt siirtynyt  tänne jokivarteen. Taulu ei ole uusi, mutta Johanna ei ole halunnut siitä aikaisemmin luopua. Valitettavasti ottamani kuva ei vastaa todellisuutta.

Tämä telkkäpari kuhertelee tuossa meidän jokimaisemassamme. Siellä meloo toinenkin uros tyttötelkkää kosiskelemassa. Melkoisen rähäkän jälkeen toinen väistyy, mutta palaa taas pian takaisin. Olisi kivaa jos tekisivät pesän tänne rantaan. No, telkkä taitaakin pesiä pöntössä. Rannalla pesä ei kauaa säilyisikään, kun aluetta pitää reviirinään myös mustavalkoinen kissa. Tekisi mieli luukuttaa koko katti. Ei me kuitenkaan, eihän eläin vaistoilleen mitään mahda. Taitaa olla mahdoton yhtälö sekin, että katti muuttuisi sisämirriksi lintujen pesinnän ajaksi.

En paljoa tunne kissojen tapoja, mutta yhtään en tykkää katin tapaa käydä meidän ovella kuseksimassa. Hyi hitsi, mikä haju. Johan tässä meni mielialamittarini miinuksen puolelle.  Anteeksi kissojen omistajat. En kuitenkaan tunnustaudu kissojen vihaajaksi, vaikka joskus ovenpieliä siivotessani harmitus iskeekin.

No niin, johan helpotti. Noiden pajujen katseleminen nostaa mielialamittaria ison loikan.

Mamman maailma, seitsemän vuotias.

                                                           Kuva on keväältä 2009.

Uskomatonta miten nopeasti aika kuluu. Paljon tapahtumia olen blogissa kuvannut ja kertonut. Ystäviäkin blogi on antanut, monia olen tavannutkin henkilökohtaisesti ja toivon, että he pysyisivät aina läheisinä. Minulle hyvin tärkeitä kaikki.

Jotain olen oppinutkin, ainakin hiljaa kulkemaan. Ihania muistoja on kertynyt paljon Anja- ystäväni  kanssa tehdyistä lukuisista kirppariretkistä kotimaassa ja ulkomailla. Nyt saavat seikkailuretket jäädä. Hyvä ystävä on lahja elämältä.

Erityinen kiitos Johanna tytölleni, joka auttoi minua avaamaan tämän blogin. Olet rakas.
Paljon apua silloin alussa olen saanut blogiystäviltäni, he ovat auttaneet eteenpäin. Kuvien ottamisen ja postaamisen olen opetellut omin avuin yrityksen ja erehdyksen kautta.

Tänään on ollut hyvä päivä sydän on pysynyt tahdissa ja mieskin on taas kotona.                                                                                                                                                                                                                                                                                     

Yksin kotona

Torstaina hän lähti saattamaan viimeiselle matkalle serkkuaan. Samalla aikoo viettää muutaman päivän veljensä tyttöjen perheiden luona. Minä jäin kotinaiseksi, eihän sitä nyt kotia voi näin keväällä yksin jättää. Varsinkin kun joka aamu on tarkistettava  kukkapenkit,  sinnehän on voinut karikkeen sekaan nousta uusia ihanuuksia.

Ensimmäinen päivä meni yksinolon totutteluun, sitä vaan kiertelee ympäri taloa ja on kuin eksyksissä. Normaalit päivärutiinit menevät auttamattomasti sekaisin.  Ei voi neuvotella kauppareissun tarpeellisuudesta tai lenkille lähtemisestä. Enhän minä enää osaa yksin olla. Tässähän on nyt jo monta vuotta vietetty yhteiseloa 24 tuntia vuorokaudessa.

Päätin valvoa illalla pitkään, odottaisin nettiin neljännen osan ohjeita mandalaan, ne annetaan aina torstaisin yhdeksältä. Viisi uutta kerrosta ympyrään. En jaksanutkaan virkata kaikkea, no, huomenna on uusi päivä.

Kiertelin taloa tarkistellen ovet ja ikkunat, kaikki kunnolla kiinni ja valot pois.  Ei hetkinen, enhän voi taloa pimeäksi laittaa, kun autokaan ei ole pihalla. Luulevat rosvot talon olevan tyhjä. Voi kääk! Kaikkea sitä tuleekin mieleen myöhään illalla, kun on yksin kotona.

Jätän valon eteiseen.

Perjantaina aamulla herään suunnilleen samaan aikaan kuin tavallisestikin, siitäkin huolimatta, että kahvin tuoksua ei nenuun tule. Päivän lehtikin on vielä postilaatikossa. Huomaa, että aamuvirkku mies ei ole kotona.

Pitäisinköhän tänään pyjamapäivän kun eilistä ruokaakin on vielä kylmiössä. Ei ole mitään syytä vetää farkkuja jalkaan. Arvon  mielessäni teetä vai kahvia? Laitanpa vesipannun tökkeliin,  vihreä teehän on niin terveellistä. Voi hitsi, on sittenkin vedettävä vermeet niskaan, kun se päivän sudoku on vielä postilaatikossa. Aamusudoku on sellainen aivojen aamunavaus, muutoin ei saa päivää alkamaan.

Kannatti hinata luunsa pihalle aamulla, sai kuulla suloisen lintujen aamukonsertin.

Kalkkunarulla uunista ulos. Oli pakko ottaa siitä kuva kun tuo paistovahti kerrankin pomppasi ylös lihamöykystä. Olen lukuisia kertoja paistanut uunissa kinkku- tai kalkkunarullia eikä koskaan tuo vahti ole ollut tehtävänsä tasalla. Nyt se ihme tapahtui, pakkohan tuo oli dokumentoida. Ei meillä kuitenkaan koskaan ole raakaa lihaa syöty, paistoaika on tarkistettu varmuuden vuoksi munakellon avulla.

Leivoin siemensämpylöitä ja kaurakeksejä. Kauranryynejä saa nyt myös gluteenittomina.

Hyvin on selvitty näistä päivistä, tästäkin, joka alkoi flimmerillä. Alan jo tottua, en enää hötkyile ja ryntää samantien taksia tilaamaan.

Tein tarpeellisia valmisteluja kaikessa rauhassa. Varasin puhelimen kaulapussiin, siitä se löytyisi tarvittaessa heti.  Laitoin ulko-oven avattavaan kuntoon, niin ettei ensihoitajien tarvitsisi ikkunaa rikkoa, jos en itse pystyisi enää ovea avaamaan. Otin aamulääkkeen ja pelkkää vettä. Aamupalaa en uskaltanut syödä kun kuusi tuntia pitää olla ravinnotta ennen sydämen sähköistä tahdistusta. Varauduin lähtöön, tukka oli pestävä.   Laukkuun Kelakortti ja  taksirahaa omavastuun verran.  Väsytti ja huimasi, oli mentävä takaisin petiin. Lepäilin ja päätin odottaa iltapäivään asti. Niin tässä taas kävi,  kahden jälkeen sydän löysi oman rytminsä. Ei tarvinnut lähteä sairaalaan.  Kyllä maistui hyvälle eilen keittämäni linssikeitto, oli jo kova nälkä.

En soittanut kenellekään. En kertonut entiselle työtoverillenikaan, joka soitti kertoakseen yhden työtoverimme kuolemasta. Siinä me vaan surimme ystävämme pois menoa ja minulla sydän laukkasi tuhatta ja sataa. Kerron sitten seuraavalla kerralla.

Kuolleet sielut.

Enpä olisi uskonut silloin nuorena tyttönä lukiessani Nikolai Gogolin kertomuksia Tsitsikovin sielukaupoista 1850- luvun tienoilta, että samat jutut täällä pallollamme pyörivät vielä kaksituhatvuodellakin.

Eipä tarvitse lukea gogoliaan uudelleen, avaa vaan päivän uutiset median kanavilta, niin samaa rataa mennään edelleenkin.
Ihmisten ahneudella ei ole mitään rajaa.

Kreikassa on ehkä jo saatu heidän kuolleet sielunsa perattua eläkerekistereistä ja mananmajoille siirtyneet  vainajat saavat levätä rauhassa. Silloin kun tästä kerrottiin niin naureskeltiin kreikkalaisten kekseliäisyydelle.

Nyt ei enää paljoa naurata kun jotkut suomalaisetkin ovat  menneet kuolleitten pankkiirien allekirjoittamiin papereihin luottamaan ja rahojaan Panamaan piilottamaan.

Tavallinen eläkeläinen, jonka jokainen centti on viimisen päälle verottajan tiedossa, ei voi ymmärtää miten on mahdollista, että kahdeksan vuotta kuolleena olleen pankkiviskaalin nimikirjoitus on vielä pätevä. Panamalaiselta pankkihenkilöltä kysyttiin, että onko tuo laillista, niin hän ihan pokkana vastasi sen olevan ihan tavallinen käytäntö. Hei Haloo.

 Onko maailma lopultakaan yhtään kehittynyt moraaliltaan? Kuuhun on menty  ( tosin sitäkään eivät kaikki usko ) ja viimeisen sadan vuoden aikana tiede ja taidot ovat kehittyneet enemmän kuin edellisen tuhannen vuoden aikana konsanaan. Samassa tahdissa ihmisen pahuus näyttää kasvaneen. Ahneudella ei ole mitään erityistä ilmansuuntaa, samaa härskiä toimintaa tapahtuu niin idässä kuin lännessäkin.
 

Täällä kuitenkin odotellaan kesää ja suunnitellaan perheen perustamista.

Täällä maalla on vielä puhdasta ilmaa kun naavakin kasvaa kirsikkapuun kyljessä.

                                              "Kaukana kavala maailma."

Ennen ja jälkeen.

Koko talven hän on aina torstaisin hävinnyt joku esine kainalossaan  Wellamo - opiston vanhojen huonekalujen entisöimis- ja korjauskurssille. Tätä vanhaa viehättävää lasten kalustoa muistan ihailleeni jo viisikymmenluvulla. Ajan hammas oli päässyt lohkaisemaan siitä maalia ja paloja vähän sieltä ja täältä.

 

Nyt pienille tarkoitettu kalusto on taas kuin uusi. Entisöiminen on suoritettu tarkoin vanhaa kunnioittaen.

Tästä tuli tosi hieno. Sanonpa vaan ylpeyttä tuntien, että taata on taitava sormistaan. Nyt jäädään vaan odottelemaan seuraavan sukupolven syntymistä, kun nuorinkin lapsenlapsi on jo 15 - vuotias.

Kelpaisi tuohon taas pikku pyllyn istahtaa tuolille  pöydän ääreen kuvia taiteilemaan.

 Vanha ompelulipasto.  Tälläkin on oma tarinansa. Kerrotaan, että talvisodassa miehensä menettäneelle Sylvialle tämän lipaston valmisti sankarivainajan nuorempi veli, joka  seuraavassa sodassa kaatui itsekin.
 On hienoa, että tämä kaunis muistoja herättävä esine on taas esittelyyn kunnostettu.
 Samalla se on kunnianosoitus sankarivainajille.

 Valitettavasti tästä ei huomattu ottaa "ennen"  kuvaa. Lipasto oli kuitenkin huonossa kunnossa; kansi oli irti ja siitä puuttui palanen, toinen sarana ja ketju. Olen kauhean iloinen, ettei käsityölipastoa  kuitenkaan oltu heitetty takkapuiksi.

Ehkä jossakin toisessa yhteydessä laitan vielä kuvan kivasta jakkarasta ja paremman kuvan ompelulipaston kauniista visakoivukannesta, joka nyt ei kuvasta hyvin näy.

Yllätyin ihan itsekin, kun tässä postauksessa ei olekaan yhtään virkattua lappua ( lappu tosin on tällekin päivälle valmiina ).

Kirpputorilöytöjä ja mandalaa

Osa III valmiina, torstaisin saadaan uudet ohjeet.

Poikkesimme Keinuhongan tilakaupassa Auttoisilla. Näillä kurakeleillä ei syrjäkylille tällä kaunottarella uskaltaisi lähteä.

Eilen tapahtui sellainen ihme, että mies ehdotti kirppariretkeä. Hänellä oli jotain erityistä mielessä, eikä minua tarvinnut sen enempää suostutella. Olin heti valmis kuin lukkari sotaan. Mistähän tuokin sanonta on peräisin?

Oikeita kunnon löytöjäkin saimme rahdata auton perään.  Löysin upean vanhan pärekorin, se on niin taitavaa työtä. Lastu on ohuen ohutta ja kiinnitysnauloina on puutikut. Hienoa käsityötä.

Tekijästä tai korin iästä ei löytynyt mitään osviittaa.

Tässä toinen tarpeellinen löytöni, olisin monet kerrat tarvinnut tällaista vyyhdinpitäjää. Tässä ne nyt ovat uusi laite ja tähänastinen rakas kärsivällinen avustajani. Hän saa nyt vapautuksen vyyhdinpitäjän hommista kirppislöydön ansiosta.  Laitteen pinnat vähän repsottivat, mutta taatan taitavat sormet saivat pellavalangan avulla härpäkkeen kasattua käyttökuntoon.

Hienoa käsityötä tämäkin on , yritin kuvata näitä kauniita sorvattuja puuosia.

Löytyi vielä pieni laatikko käsityökaluja. Tuota punospistoreikien tekoon käytettävää puutikkua tarvitsen, ostin koko rasian, kun myyjätyttö minulle sitä tarjosi.

Ei ollut aavistustakaan mikä vekotin olikaan tuo punavartinen laite.  Netissähän kaikki selviää alle aikayksikön. Laitoin kyselyn käsityöläisille ja vastauksia tuli linkkien kera useita. Tuo painava metallinen piikki on muurarien käyttämä linjapiikki.  Ylin laite on ryijyn valmistukseen käytetty tuftauslaite. Ikinä en ollut edes kuullut tuollaisesta.

Pieni kaunis lasikorkki löytää varmaan pullonsa myöhemmin.

Tämä on toinen mandala, tätä projektia aion jatkaa sinne heinäkuulle asti.

Kesäasukkaat saapuvat synnyinseuduilleen. Ihastelimme näitä tulokkaita ja naureskelimme kotimatkalla miehen löytämille aarteille, vanhalle kellolle  ( hänellä on jo monta ), josta puuttui toinen viisarikin ja muutoinkin se vaikutti kuolleelta. Kun siinä teimme pientä kotiseutukierrosta kelirikkoisella tiellä, niin yks´äkkiä autonperällä kello alkoi soida. Varsinainen urikelleri tuo meidän taata.  Hän teki toisenkin löydön, vanhan radion ( hänellä on jo monta ) . Sitä rakkinetta en olisi ollenkaan radioksi mieltänyt, mutta mies oli tyytyväisen näköinen, ilmeisesti laite sitten on radio. Jos saan luvan, niin laitan seuraavaan postaukseen kuvia mieshenkilön löydöistä.

Vielä vähän maaliskuusta.

Pääsiäinen meni flunssaa potien. Tietenkin se tauti sitten tarttui minuunkin, lujasti tarttuikin. Vasta tänään taitaa olla ensimmäinen nuhaton päivä.

Totta on sekin, että flunssa kestää hoidettuna kaksi viikkoa, mutta hoitamattomana neljätoista päivää. Ankeita olivat nuo päivät kun vesi silmistä sirisi ja räkä vaivaisen nokasta. Minulla vielä se yskänrokko riesana, ollut jo lapsesta asti. Aina kun jostain syystä kunto huononee, niin rakkula nousee huuleen. Tällä kerralla se tuli toisen sieraimen alle, voi kääk, miten siinä sitten niistät. No, kolme päivää olikin sellaisia ettei niistää tarvinnutkaan, riitti kun piti liinaa nenän alla, niin oli vapaa pudotus. Olinpa minä melkoinen kuvatus juhlapyhinä, lisätään vaan kissa kahvipannuineen ja luuta. Siinä se pääsiäisämmä.

Onneksi ehdin jo ennen pyhiä virkkailla valmiiksi uusia pääsiäiskoristeita. Ohuesta langasta en enää mielelläni mitään tee, mutta näitä oli niin kiva tehdä kun oli muutamia kirkkaita aurinkoisia päiviä.

Tämä isoäidinneliö liittyy projektiini, "virkkaa lappu päivässä", kaikkea kiva tuolla FB:ssa keksitäänkin.

Kierrätyskeskuksesta löytyivät kivat ja tarpeelliset esineet. Tuo lasipurkki on Enni Idin maalaama ja tuota pashamuottia olisin jo tarvinnutkin. Ehkä ensi keväänä sitä käytän. Joutaa sitten kahvinsuodattimet varsinaiseen käyttöönsä. Ostokset olivat niin edullisia etten kehtaa edes kertoa hintaa.

Pääsiäisnarsissit eivät ehtineet tämän komeimmiksi, ehkä nämäkin sitten ensi vuonna.  Hih..

Tuntuu mukavalta ajatella millaista tarinaa laput kertovat vuoden lopussa kun 366 lappua on valmiina. Nyt on 91 lappua pinossa, suurin osa on ihan tavallisia ilman mitään suurempaa ispiraatiota, niinhän ovat päivänikin täällä jokivarressa onnellisia kaikessa pienessä ihmisenä olemisena.

Täällä kylillä on ajeltava varovaisesti, peurat ovat viihtyneet täällä jo pitkään. Ehkä ovat tulleet ilveksiä pakoon.

Tähän kohtaan sopiikin kertoa, miksi juuri tänään sain hinattua ahterini tähän koneen viereen tuolille ja maltoin jättää verstaani virkkauksineen vähäksi aikaa.

Näin unta vähän ennen heräämistäni. Unessa minulla oli oikein huono omatunto kun olen laiminlyönyt blogia melkein koko talven. Uni jatkui selvänä, kuljin metsäpolkua ja näin ison kiven päällä ilveksen. Ilahduin niin paljon näkemästäni, että  siinä kulkiessani jo päätin heti kertoa blogissa nähneeni ilveksen.  Valitettavasti se oli vain unta enkä vieläkään elämässäni ole  ilvestä luonnossa nähnyt. Onneksi en ole kohdannut karhuakaan.

Kamera ei nyt sattunutkaan olemaan minun kaulassani.

Joellakin kevät edistyy.

Parvekkelta tsuumattuja. Kauniita lintuja kannattaa kuvata ihan sen mielihyvän takia, jonka saa kokea linnut nähdessään.