Valoa kohti mennään.

Aurinkoisina päivinä talvella talo on täynnä valoa. Auringon kiertorata on niin alhaalla, että koko sen ajan jonka valopallo metsänrajan yläpuolella viipyy, säteet osuvat meille. Kesällä isot puut varjostavat ja korkealla kiertävä aurinko kiipeää räystäslipan yläpuolelle, mutta nyt ei ole mitään esteitä valolle.  Jokainen pölyhiukkanen tosin nyt näkyy armotta. Olen jo kylmän rauhallisesti oppinut sivuuttamaan tuollaisen mitättömän välttämättömyyden kuin pölyrätin. Se otetaan käyttöön mahdollisimman harvoin. Riemuitaan vaan valosta.

Valo saa talvihorroksessa olevaan ihmiseen ihmeellisesti eloa. Kaikenlaisia ideoita pulppua mielessä, omien ajatuksiensa vaudissa ei tahdo millään pysyä. Haluaisi kokeilla kaikenlaista uutta. Sormet  ovat niin kankeat kuin noin kahdeksankymppisellä nyt vaan voivat olla.

Ikävuodet ovat tuoneet monenlaisia hidasteita kiitoradalle. Niinkuin nyt tuo puinen perhosnappikin tuossa kassin somisteena. Olisipa ollut piilokamera hollilla kun yritin laittaa lankaa neulansilmään. Epätoivoista yrittämistä. Viimein huomasin, että neulakin oli kädessä väärin päin. Siinä se oli neulansilmä peukalon ja etusormen välissä. Ei auttanut asiaa vaikka käänsin neulan oikein päin. Valitsin sitten  rasiasta kunnon äimän ja johan osui lanka silmään. Varmaan jo arvaakin mitä sitten tapahtui, se halvatun äimä ei sopinutkaan napin älyttömän pieniin reikiin. Voihan tanttelin tuuri!

Ensi kerralla kun lapsenlapset tulevat käymään, pyydän heitä laittamaan silmäneuloihin kaikenvärisiä lankoja valmiiksi tällaisten tapausten  varalle.

Näitä tarpeellisia esineitä olen virkannut trikookuteesta. Se on ihanan pehmeää ja hyvää, mutta kauhean epätasaista. Välillä tuli kerältä sellaista jöötiä, että virkkaaminen oli kuin rautakangella vääntämistä.

Tuo koirulin koppa on tilaustyö Lukalle Helsinkiin, toivottavasti se on mieluisa. Virkkasin alkupaloiksi pennulle luun, jospa sitten koppa säilyisi muutaman päivän ehjänä. Hih.

Siinä tuli samoilla höyryillä virkatuksi tuolle jalkajakkarallekin uusi päällinen, vai rahiko se on. Alkoi nimittäin  tuo koirulin kopantekele kupruilla liian aikaisin, enkä raskinnut purkaa. Senverran hankalaa tuo paksun kuteen koukkuaminen on.  Nyt on kiva kun on uusi kuori pallilla. Saa nähdä onko se yhtä mieluisa poikakoirille kuin oli tuo Ikean alkuperäinen.

Lumihiutaleet, kuuset, kellot ja enkelit ovat taas pakattuna varastossa ja aloitetaan uusia juttuja. Perjantaina hain kaupasta uutta ontelokudetta. Se on kohta pääsiäinen.

Ihana aloittaa jotain uutta, se kymmenen kiloa trikoota on nyt koukuttu, enkä ikuna enää osta niin paksua kudetta.

Talvi on mennyt tähän asti kohtuullisen hyvin. Tavalliset arkiset askareet olen tehnyt vanhalla rutiinilla mahdollisimman suurpiirteisesti, ilman hötkyilyä.

Mieluummin istun tuolla alhaalla virkkaamassa. Nyt kovilla pakkasilla on tuli ollut takassa ja radion kautta tullut musiikkia ja muuta viihdykettä. Kirjatosta on lainattu äänikirjoja ja kuunnelmia. Musiikkia on kotona ihan omia ostoksia.

On se vaan hienoa kun ammatti-ihminen lukee minulle kirjaa ja itse vaan virkkaan ja leijailen uusiin seikkailuihin omien mielikuvieni  mukaan. Viimeksi matkustin suomalaisella rahtilaivalla S/S Bombatalla Etelä- Ameriikkaan, Veikko Honkanen oli lukijana. Laivan timperi oli aivan kuin oma enoni, aina kun tarina siirtyi "timpan" edesottamuksiin, näin mielessäni enoni kasvot, vanhan partaisen merikarhun.

 Jännä tuo suomenkieli, miksi on kuunnelma eikä kuitenkaan vastaavasti katselmaa käytetä. No, onhan näytelmä, mutta sehän viittaakin näyttelemiseen. Taidankin siirtyä tästä tuonne TV:n äärelle, jospa sieltä tulisikin  jokin mukava katselma.

Laitan tämän tossukuvankin tänne talteen. Kiva idea, helppo ja nopea.

Minun pitäisi enemmän ehtiä blogistaniassakin viipyä, en vaan malta istua koneen äärellä pitkiä aikoja. Olisikohan nyt uudenvuodenlupauksen paikka? Ei taida kannattaa, voinhan kuitenkin yrittää.

Hyvää alkanutta UUTTA VUOTTA!