maanantai 13. lokakuuta 2014

Murheenkryynit




 Koko kesän nämä suurisilmäiset ihanuudet ovat käyneet kasvimaallamme ruokailemassa. Ensin syyttelimme pupujusseja kukkien katoamisesta, mutta sitten huomasimme lammen rannalla pikkuisia sorkanjälkiä. Veijarit kävivät ensin kasvimaalla ja sitten palanpainikkeeksi juomassa vettä päälle.

Harmitusta riitti pitkin kesää. Punajuuren naatit hävisivät tipitarkkaan jo taimettumisen alussa. Eipä syödä jouluna oman pellon punajuurista tehtyä rosollia, ei syödä ei. Härkäpapu ja peruna ei näyttänyt bambeille maistuvan ja lehtikaalin sain pelastettua  harson alla. Eivät veitikat sentään osanneet viikata hallaharsoa  rullalle.  Pinaattikin niille kelpasi ja herneet. Pettymys oli kova kun anemonen kukat hävisivät jo melkein nuppuina.

Kuvan peurat kohtasimme mökkitiellä. Onneksi ajelimme hiljalleen, sirosääret ehtivät hypätä metsikköön. Toinen käänsi kuvaajalle peräpeilinsä, mutta toinen tarkkaili meitä uteliaana. Kuva on otettu auton ikkunasta. Kamera ei ollut heti hollilla, joten tiellä juoksua en ehtinyt  tallentamaan.

Ensi kesänä bambit saavat kokea yllätyksen, täällä on suunniteltu katalaa temppua.  Saunan takana on varattuna peura-aitaa ja tolppia.  Ystävät Porvoosta riensivät taas kerran apuun.  Ehkä sitten onnistumme syömään punajuuremme itse.

On tuo peura kuitenkin niin kaunis eläin.



Tämä toinen murheenkryyni vasta kamala on, näille ei taida voida mitään. Aamuisin ja sateen jälkeen näitä tuholaisia löytyi joka puskasta. Uintireissulla kroksien alla vaan rouske kuului kun rantaan nurmikonreunaa kuljin.  Pihassa kasvaa kauniita kuunliljoja, jotka tuntuvat olevat kotiloiden erikoissuosikkeja. Syksyyn mennessä kuunliljojen lehdet ovat kuin pitsiä ahkerasta kotilon keräilystä  huolimatta.

Lehtokotilolla ei taida olla luontaisia vihollisia ollenkaan. No, minä ja naapurimme ainakin olemme.

Pakko on myöntää, että kaunis on talo, jota kotilo mukanaan kantaa. Ikävä näitä on aamukasteisella pihalla väijyä.  Olisi hienoa jos ne söisivät voikukkia ja vuohenputkia, vaan kun ei. Nokkosistakin luopuisin ilomielin. Näitä edellä mainittuja me sitten olemmekin syöneetkin itse, on kuivattu vielä talven varallekin.

Huh, kuinka helpotti, kun pääsi oikein mouruamaan näistä murheenkryyneistä ja kun oikein ajattelen, niin kesä on ollut mahtavan ihana.  Ensi kesänä osaamme varautua paremmin ja ihastella vaan luonnon monia ihmeitä.

Omput ilonamme.




 Omenasato on nyt saatu talteen, on kuivatettu viipaleita, keitetty sosetta, silputtu pakastimeen ja viimeksi mehuasemalla kylmäpuristettu ja pastöroitu ihanaksi juomaksi.   


Meiltä ei ole koskaan aikaisemmin omenoita mehustamolle asti joutanut. Edellisessä pihassamme omenapuut kukkivatkin vain joka toinen vuosi.


Kellariin säilöön.

 
Mehuasemalle lähdössä.


 Suurin ja kaunein lähdössä mehustamoon  375 g.


 Suurin taitaa sittenkin olla tässä, onneksi koko sadon omput eivät kasvaneet näin suuriksi.



 Näiden toivoisi säilyvän jouluun asti.


Tässä vanhassa rakennuksessa toimii mehustamo.

sunnuntai 5. lokakuuta 2014

Tuliainen Teksasista.


Kummityttöni oli nähnyt kirjakaupassa tämän kirjan, oli siinä muistanut minun luulasikokoelmani ja ostanut kirjan. Tämä olikin oikein mieluinen tuliainen. Kirjasta löytyi muutamien esineiden kuvia, jotka löytyvät minunkin kaapistani.  Kiitos rakas kummityttöni.

Ameriikassa näistä lasiesineistä käytetään maitolasi nimeä, samoin Ruotsissa. Täällä Suomessa puhutaan luulasista.  Aikaisemmin valkoisen lasin valmistuksessa on lasimassaan lisätty luujauhoa, nykyään sitä ei enää käytetä. Aitoja luulasiesineitä löytyy vain keräilijöiden kaapeista  ja antiikkikaupoista.

Minulla ei ole tietoa onko Ameriikassa käytetty luujauhoa valkoisen lasin valmistuksessa. Oikeastaan tekisi mieli asiaa selvittää.

Tässä kirjassa ei ole yhtään suomalaista esinettä. Olisi mukavaa jos suomalaisista luulasiesineistäkin löytyisi kirja. Riihimäellä ja Wiialassa näitä kauniita puristelasiesineitä on valmistettu, ehkä muuallakin. Wiialan lasitehtaan toiminta loppui jo vuonna 1938, muotit siirtyivät Riihimäen lasitehtaalle.



Tämän kukon olen löytänyt Tukholmasta kirpputorilta.


Valtterin kirppislöytö.



Tämä sokeri- ja kermakko on matkustanut meille velipojan matkalaukussa Teksasista.


 Näitä maitolasiesineitä on ollut mukava kerätä. Esineet ovat kauniita ja kirppareilla hinnatkaan eivät ole päätä huimanneet. Kirppareita kierrellessä on ollut ihanaa tehdä "löytöjä".  Ihana ystäväni avusti minut alkuun tähän keräilyharrastukseen.

Nyt on vaan tullut muistelmien aika, enää en jaksa suihkia Tukholmassa kuutta tuntia tukka putkella reppu selässä kirpparilta toiselle.  Ei kestä polvet, ei selkä, hauskaa on kuitenkin ollut. Ilman ystävääni nuokin retket olisivat jääneet kokematta. Suurella ilolla muistan noita reissujamme, oli hienoa, että reppuun tuli kerättyä myös kokemuksia, ei pelkkiä esineitä. Iso hali sinulle, Anja, ystäväni.

Oli hienoa käydä " miljoonakaupungissa " kanssasi, niin ja olihan meillä joskus puolisotkin mukana reppua kantamassa.

Tuo "miljoonakaupunki" nimi jäi meille käyttöön eräänä aamuna Tukholmassa, kun huvittuneena seurasimme Viikkarin bussissa kahta suomalaista nuorukaista. Toinen poika oli varmaankin juhlitun yön jälkeen vähän väsynyt, mutta intoa riitti eväsjuomista huolimatta. Kaverinsa yritti vähän toppuutella nuorta matkamiestä, joka kuulutti isolla äänellä kuinka hienoa on matkustaa MILJOONAKAUPUNKIIN.


Näinhän minulle nykyään aina vaan käy, asiasta kolmanteen. Menneitä muistelemaan päädyn, jos aidasta piti puhua, niin juttu kääntyy aidanseipäisiin. Tämäkö on nyt sitä vanhuutta?