Koko kesän nämä suurisilmäiset ihanuudet ovat käyneet kasvimaallamme ruokailemassa. Ensin syyttelimme pupujusseja kukkien katoamisesta, mutta sitten huomasimme lammen rannalla pikkuisia sorkanjälkiä. Veijarit kävivät ensin kasvimaalla ja sitten palanpainikkeeksi juomassa vettä päälle.
Harmitusta riitti pitkin kesää. Punajuuren naatit hävisivät tipitarkkaan jo taimettumisen alussa. Eipä syödä jouluna oman pellon punajuurista tehtyä rosollia, ei syödä ei. Härkäpapu ja peruna ei näyttänyt bambeille maistuvan ja lehtikaalin sain pelastettua harson alla. Eivät veitikat sentään osanneet viikata hallaharsoa rullalle. Pinaattikin niille kelpasi ja herneet. Pettymys oli kova kun anemonen kukat hävisivät jo melkein nuppuina.
Kuvan peurat kohtasimme mökkitiellä. Onneksi ajelimme hiljalleen, sirosääret ehtivät hypätä metsikköön. Toinen käänsi kuvaajalle peräpeilinsä, mutta toinen tarkkaili meitä uteliaana. Kuva on otettu auton ikkunasta. Kamera ei ollut heti hollilla, joten tiellä juoksua en ehtinyt tallentamaan.
Ensi kesänä bambit saavat kokea yllätyksen, täällä on suunniteltu katalaa temppua. Saunan takana on varattuna peura-aitaa ja tolppia. Ystävät Porvoosta riensivät taas kerran apuun. Ehkä sitten onnistumme syömään punajuuremme itse.
On tuo peura kuitenkin niin kaunis eläin.
Tämä toinen murheenkryyni vasta kamala on, näille ei taida voida mitään. Aamuisin ja sateen jälkeen näitä tuholaisia löytyi joka puskasta. Uintireissulla kroksien alla vaan rouske kuului kun rantaan nurmikonreunaa kuljin. Pihassa kasvaa kauniita kuunliljoja, jotka tuntuvat olevat kotiloiden erikoissuosikkeja. Syksyyn mennessä kuunliljojen lehdet ovat kuin pitsiä ahkerasta kotilon keräilystä huolimatta.
Lehtokotilolla ei taida olla luontaisia vihollisia ollenkaan. No, minä ja naapurimme ainakin olemme.
Pakko on myöntää, että kaunis on talo, jota kotilo mukanaan kantaa. Ikävä näitä on aamukasteisella pihalla väijyä. Olisi hienoa jos ne söisivät voikukkia ja vuohenputkia, vaan kun ei. Nokkosistakin luopuisin ilomielin. Näitä edellä mainittuja me sitten olemmekin syöneetkin itse, on kuivattu vielä talven varallekin.
Huh, kuinka helpotti, kun pääsi oikein mouruamaan näistä murheenkryyneistä ja kun oikein ajattelen, niin kesä on ollut mahtavan ihana. Ensi kesänä osaamme varautua paremmin ja ihastella vaan luonnon monia ihmeitä.
