Hola.

Tervehdys kesästä.

Lomakausi ei ole vielä alkanut täällä Fuengiroolassa. Uimarantaa jo kunnostetaan.

Rantatuolit odottavat auringonpalvojia.

Uimareita ei ole vielä näkynyt. Minäkään en uskaltanut mereen mennä kovien maininkien takia. Pelkäsin etten pääse rantaan takaisin, veden kylmyys ei olisi haitannut.

Säät ovat suosineet meitä ainakin vielä. Uimaan olen päässyt hotellin lämmitettyyn altaaseen.

Lisää kuvia laitan myöhemmin, kunhan opin läppärillä touhuamaan.

Aamukampa / vuosikampa 2012 # 3

"HAASTEAIKA ON AINA 2 VIIKKOA. TARKOITUKSEMME ON KUVATA VUODENAIKOJEN VAIHTELUA JOSSAIN VUODEN ALUSSA VALITUSSA VAKIOKOHTEESSA."

Eilen ja tänään on paistanut aurinko pitkästä aikaa. Koirulit ovat juoksennelleet jäällä ristiin rastiin samalla tuoneet vähän vaihtelua tähän vakiokohteen kuvaan..

Puutarhakalusteet odottelevat kesää ja uimareita lumivaipan alla.

Rannan soreat nuoret koivut ovat niin kauniita auringon hyväillessä niiden valkeita runkoja.

Tämä kuva on lähes vakio kohteesta, otettuna talviuintilaiturilta. Pilvinen päivä.

Pieni pilkahdus valoakin sentään.

Tämä kuva on meidän rajanaapurista, urheilukentältä. Lapset luistelevat iltavalaistuksessa.

Lunta on taas tullut viime talviseen tapaan. Pian taas ihmetellään, että mihin sitä saisi kasattua.

Täällä toisten vuosikampoja.

Kissamme Ville.

.

Vuosia sitten eräänä kauniina kesäisenä päivänä avonaisesta keittiön ovesta asteli sisään komea keltaviiruinen kolli. Kävi puskemassa pari kertaa säärtäni ja sitten teki tupatarkastuksen kiertäen ympäri taloa. Siinä vaiheessa kollille jo kiikutettiin maitolautasta ja makkaransiivua. Se ratkaisi asian, kolli päätti jäädä ja hyppäsi makuuhuoneen sängylle päiväunille.

Ei meillä koskaan kissaa aikisemmin talossa ollut, mutta nyt oli, matokuurille pantiin kolli. Pari viikkoa kissa ehti meillä hellittävänä olla, kun mies soitti töistä. Työkaveri oli nähnyt meidän kollin näköisen kisulin kuolleena Helsingintien varrella. Heitin lapion ja muovisäkin auton takapaksiin ja ajoin tarkistamaan tilannetta. Siellä se sitten olikin kuollut keltainen kisuli. Lapioin kollin kalmon muovisäkkiin ja hautasin kotipihan takimmaiseen nurkkaan, itkeä tuhersin pettymyksestä. Näinkö se nyt päättyi meidän perheemme kissallinen elämä. Pari tuntia kului kun kuulin keittiössä häärätessäni pihalta komean mourunnan. "Miiau, eikö täällä saa minkäänlaista palvelua, miiauu?" Siinä sitten kollia hyviteltiin kermamaidolla ja silakoilla.

Samana iltana soi ovikello ja ulkona seisoi kaksi miestä, naapurimme ja hänen työkaverinsa. Teille on kuulemma ilmestynyt vieras kissa, olisikohan se meidän Kille? Pyysin herroja odottamaan hetken. Hain nukkuvan kissan makuuhuoneesta ja sanoin, että olisi kaksi vaihtoehtoa, toinen on haudattuna tuolla rajalla ja sitten tämä komistus tässä. Mies tunnisti kissan Killeksi ja yritti sitä lähestyä, kissa ponkaisi alas sylistäni ja ryntäsi takaisin sisälle. Ei ollut kissa ainakaan tuntevinaan miestä. Pitäkää sitten Kille, ei me tuollaisesta karkailevasta elikosta välitetä. Niin jäi kolli meille. Lapset antoivat uuden nimen, tuo Kille ei kelvannut. Tästä lähtien kollimme nimi oli Ville. Olen vieläkin sitä mieltä, että haudattu kissa oli Kille.

Ville oli sellainen oman tiensä kulkija, meni ja tuli miten tahtoi. Saatiin vähän harmiakin, kun Ville oli käynyt maistelemassa naapurin emännän kuistilla jäähtymässä ollutta joulukinkkua.
Ei Ville nälkäänsä kierrellyt. Sillä oli aina ruoat valmiina odottamassa, kunhan vaan suvaitsi kotiin tulla, yölläkin. Ville hyppäsi makuuhuoneen ikkunalle ja ilmoitti koputtamalla aikeensa kotiutua. Kummitätini oli meillä kerran vierailulla ja nukkui minun sängyssäni. Aamulla hän ihmetteli viisasta kissaa, tätikin oli käynyt päästämässä Villen yöllä sisälle.

Villen lempiruokaa olivat silakat, keitin ne aina, kun olin kuullut raakojen kalojen aiheuttavan kissoille agressioita, totta vai tarua, ken tietää. Ville viipyi joskus reissuillaan monta päivää ja silakkakuppi alkoi jääkaapissa joskus haista ruotsalaiselle hapansilakalle. Taas jouti yksi kalasatsi kompostiin. Seuraavan kesänä saatiin hyvä perunasato, kun keväällä lapioin kalat kompostista perunamaalle.

Jouluaattona Ville järkytti meitä minulle tuomallaan lahjalla, punatulkulla. Ville siellä keittiön oven takana taas mourusi, että täältä tullaan ja yllätyskin on mammalle. Kisuli ei ymmärtänyt miksi mamma ei ilahtunut saamastaan lahjasta, vaikka se oli valittu oikein joulun väreissäkin. Ville sai torut ja mamma riensi taas tontinrajalle lapion kanssa. No, - ei kissaa vaan se punatulkku.

Villen tarina sai surullisen lopun. Eräänä päivänä se tuli kotiin surkeassa kunnossa. Joku tunnoton ihminen oli heittänyt sen päälle turkoosinharmaata jäteöljyä. Siinä kohdassa tein sen isoimman virheen yrittäessäni auttaa kärsivää luontokappaletta. Nostin sen ammeeseen aikomuksenani huuhtoa öljy pois. Ville pelästyi ja hyppäsi minua vasten upottaen etutassujen kynnet syvälle solisluitteni päälle ja ryntäsi ulos takaovesta koskaan palaamatta. Emme saaneet tietää mitä Villelle sittemmin tapahtui. Yritimme etsiä, mutta emme löytäneet.

Kynnenjäljet paranivat aikanaan, tarkistin kuitenkin jäykkäkouristusrokotukseni voimassaolon.

Yritin eilen etsiä kuvaa Villestä, mutta en löytänyt. Pojalta sitten löytyi tuo ylhäällä oleva kuva. Ville siinä lötköttää pojan sylissä niin coolina ja rentona. Ehkä tähän myöhemmin löytyy vielä lisää kuvia.

Seuraavaksi meidän perheeseen sitten hankittiinkin koira.

Lousiananniemi 09.07.1829

Eilen etsin erästä vanhaa valokuvaa, mutta sitä ei löytynyt. Käteeni osui joskus huolellisesti tallettamani iso kirjekuori. Aarrekartta, luulisin.

Gillan selkä

Kuoresta löytyi myös Amatsooni-laivan lokikirja.

Lokikirjan merkintä paljastaa, että kartta ja kirja on tehty poikani ollessa yksitoista vuotias. Kesät sähköttömässä kesämökissä olivat hienoa luovuuden aikaa.

Punaiset steariinitahrat paljastavat työtavan, jolla kartta on saatu aidon aarrekartan näköiseksi. Ai, ai, onneksi ei koko mökki palanut.

Luin muutaman sivun ja innostuin seuraamaan kapteeni Jason Montelin ja hänen miehistönsä seikkailuita.

Suljin taas vanhan kellastuneen kartan ja hauskan lokikirjan muistojen arkistoon. Ehkäpä poikani tästä lokikirjasta joskus innostuu kirjoittamaan pikkupojille seikkailukertomuksen.

Kuvat ja yhden aukeaman tekstin on julkaissut tekijän luvalla Kapteeni Jason Montelin äiti.

Ennakkoäänestys.

Kävin jo äänestämässä, koska varsinaisena äänestyspäivänä suunnitelmien mukaan istun lentokoneessa.

Pakkasin aamulla reppuun uimavarusteet vesijumppaa varten ja suklaata ystävälleni palvelutaloon. Taata lupasi tuoda äänestyskortin tullessaan kirjastokäynnille. Olimme suunnitelleet ohjelman valmiiksi. Ei ihan onnistuttu, unohdin henkilöllisyyspaperit.

Pääsin kuitenkin äänestämään taatan tunnustettua minut vaimokseen, taatalla oli ajokortti mukana. Niin olisi ollut minullakin jos en olisi jättänyt lompakkoa kotiin uimahalliin mennessäni.

Sunnuntaista lähtien olen pohtinut kummalle annan ääneni. En harkintani lopputulosta aio paljastaa, mutta jotain sentään.

Olen joutunut tällä kerralla siirtämään omat tunteeni ja arvomaailmani hetkeksi vähän niinkuin sivuraiteille ja asetin tärkeysjärjestyksen ykköseksi Suomen. Yritin pohtia kumpi ehdokkaista olisi tässä maailman ja varsinkin Euroopan raha- ja taloustilanteessa sopivampi hoitamaan Suomen ulkopolitiikkaa. Elämme varsin erilaisessa Euroopassa aikaisempaan verrattuna, emme enää nyhrää täällä pohjan perillä vihreän kultamme varassa, vaan meiltä odotetaan yhteistyötä ja vastuuta oman kotimaamme ja Euroopan asioiden hoidossa. Suomi tarvitsee nyt viisaita johtajia. Onneksi heitäkin löytyy, tälläkin toisella vaalikierroksella heitä on kaksi.

Kannattaa käyttää kansalaisoikeuttaan, meillä on yksi ääni jokaisella.

Alkukirjainhaaste # 48 UL

ULpukka

Haaste Anjalta.

"Jos minulla olisi kaikki maailman rahat, mitä viisi tärkeintä kohdetta ilman materiaalisyyllisyyttä hankkisin! Haaste edelleen viidelle."

Ruusuorapihlaja lumihuntuisena.

Vielä iltahämärissä oli näin kaunista heti, kun oven aukaisin.

*

1. Äitinä ja isoäitinä sydämellä ovat ensimmäisenä lapset ja lastenlapset. Heidän elämänsä turvaaminen on ykkösenä mielessä. Toivon, että lastenlapsistani tulee hyviä ihmisiä, niinkuin heidän vanhempansakin ovat, rahalla ei sydämen hyvyyttä voi hankkia.

2. Ostaisin tämän kotipitäjäni eteläisestä osasta suuren maa-alueen, paljon merenrantaa. Sinne rakennuttaisin kylpylän, jonne kaikki mummelit ja lapsoset saisivat tulla uimaan ja hemmoteltavaksi niin usein kuin haluaisivat ilman rahaa ja hintaa. Pääsyvaatimuksena olisi vain iloinen mieli ja toisten huomioon ottaminen.

3. Seuraavaksi olisi kai annettava rutkasti rahaa Venäjälle, että he rakentaisivat jätevesilleen puhdistuslaitoksia tuota Itämerta suojelemaan.

4. Lähtisin jälleen maakaupoille ja ostaisin puutarhamaata. Rakentaisin sellaisen kukkatarhan ja yrttimaan, että sitä tulisivat ihailemaan ihmiset ympäri maailman. Myös koirat olisivat tervetulleita.

5. Ostaisin Vierumäen kuntoilukeskuksen (sitten kun Hjallis on saanut sen huippukuntoon). Kutsuisin kaikki jäljellä olevat sotaveteraanit sinne hoitoja saamaan ilmaiseksi ja ilman nöyryyttäviä lääkärissäkäyntejä, siis ei mitään ehtoja eikä lausuntoja, että sinähän jo olet päässyt kerran kuntoutukseen.
Nuoret vähävaraiset perheet olisivat myös tervetulleita viettämään perhelomia minun Vierumäelleni. Tiedän, että monilla lapsiperheillä ei ole varaa lomailuun.

*

Tiedän, että maailmassa on paljon hätää ja köyhyyttä. Annan toisille haasteen vastaanottajille tilaisuuden auttaa heitä. Täällä kerralla halusin auttaa omia vähäosaisia kansalaisiamme.

Olen huono ketjuttamaan näitä haasteita, pelkään häiritseväni bloginpitäjien omaa luovuutta. Tämän haasteen jätän jokaiselle asiasta innostuneelle. Olkaa hyvät, ilmoittakaa minullekin jos olette haasteen napanneet, tulen lukemaan mielelläni.

Alkukirjainhaaste # 47 PÖ

Suomessa tätä autoa kutsutaan PÖsöksi. Ajattelin ensin pölykapselia, mutta taata minua valisti, että pölykapseleita ei kaikissa autoissa enää ole.

Täällä toisten PÖ-kuvia.

Lainattua

Kävin taas kurkkaamassa naamakirjaa ja siellä oli tämä hauska kirjoitus, jonka veljeni oli jostakin löytänyt. Lainaan sen tähän.

"Hirveetä, kun ei ollut vihreetä! Marketin nuori kassa kehotti vanhempaa naishenkilöä ottamaan seuraavalla kerralla oman kauppakassin, koska kauppa on päättänyt olla enää satsaamatta ympäristölle haitallisiin muovikasseihin. Hämmentyneenä vanharouva selitti anteeksipyydellen, ettei hänen nuoruusaikoinaan ollut tietoakaan Vihreästä Ajattelutavasta. Kassa vastasi: ”Sehän meidän ongelmamme juuri on, kun te ette aikanaan välittäneet tarpeeksi ympäristöstä.”Oikeassahan hän oli – ei meidän aikanamme ollut vihreitä ajatuksia.

Siihen aikaan me palautimme maitopullot, juomapullot ja olutpullot kauppaan, joka sitten lähetti ne meijeriin tai tehtaaseen pestäväksi ja steriloitavaksi ja täytettäväksi, jotta samoja pulloja voitiin käyttää yhä uudelleen. Niitä siis todella kierrätettiin. Mutta ei meillä mitään vihreitä ajatuksia silloin ollut.

Me kävelimme kerroksiin kaupoissa ja virastoissakin, koska joka paikassa ei ollut rullaportaita. Ostoksillekin menimme kävellen emmekä hypänneet 300-hevosvoimaiseen autoon aina kun piti mennä parin korttelin päässä olevaan lähikauppaan. Mutta kassa oli ihan oikeassa, emme me mitään vihreitä ajatuksia miettineet.

Lastenvaipatkin siihen aikaan pestiin, koska ei ollut näitä kertakäyttöisiä. Pyykki kuivattiin narulla eikä energiasyöpössä 500 Wattia virtaa käyttävässä vempaimessa – tuuli- ja aurinkovoima kuivasivat vaatteet ihan oikeasti. Lapset saivat vanhempien sisarustensa pieniksi jääneet vaatteet, eivät aina upouusia. Mutta eihän meillä silloin tosiaankaan ollut mitään vihreitä ajatuksia.

Siihen aikaan meillä oli vain yksi televisio tai radio, ei vastaanotinta joka huoneessa. Ja tv-ruutukin oli jokseenkin nenäliinan kokoinen, eikä koko Uudenmaan. Keittiössä tehtiin ruokaa, hämmennettiin ja sekoiteltiin käsin, koska ei ollut sähkökoneita apuna joka käänteessä. Kun pakkasimme jotain herkästi särkyvää postipakettiin, käytimme vanhoja sanomalehtiä suojaamaan lähetystä, koska ei ollut styroksia tai kuplamuovia. Emmekä me ruohoakaan leikanneet bensiiniä polttavalla koneella. Meillä oli työnnettävä käsikäyttöinen ruohonleikkuri. Me pidimme lihaskuntoa yllä työnteolla emmekä kuntosalin sähköisillä juoksumatoilla. Oikeassahan kassa siis oli, ei meidän päässämme mitään vihreitä ajatuksia silloin ollut.

Joimme vettä kraanasta kun janotti, sen sijaan että olisimme joka kerta käyttäneet erityistä pullovettä. Täytimme täytekynät musteella emmekä ostaneet heti uutta kynää kun muste loppui. Ja vaihdoimme partahöylän terän, heittämättä koko kapinetta roskiin kun terä tylsyi.Siihen aikaan ihmiset käyttivät ratikkaa tai linja-autoa matkantekoon ja lapset menivät kouluun polkupyörillä tai jalan, eikä äidin tarvinnut hoidella heidän takiaan 24-tunnin taksipalvelua. Kotona oli yksi pistorasia eikä kokonaista rivistöä jos vaikka minkälaisille elektronisille laitteille. Eikä tarvinnut käyttää mitään tietokoneohjattua vempainta, joka on yhteydessä tuhansien kilometrien päässä avaruudessa olevaan satelliittiin, jotta löytäisi lähimmän pitsapaikan. Mutta eikö olekin surullista, kun nykynuoriso valittaa, miten tuhlaavaisia me olimme, kun meillä ei ennen vanhaan ollut näitä vihreitä ajatuksia?

Kopioitu kaverin seinältä, kirjoittajaa en tiedä.."

Rakastan satuja.

Sen tiesi myös ystäväni, Anja, hän järjesti tämän balettimatkan Tallinnaan syntymäpäivääni juhlistamaan jo hieman etukäteen.

Tämä oli siis matkamme aihe ja tarkoitus. Ohessa baletin hieno ohjelmavihkonen.

Koska baletin juoni oli minulle tuttu, niin seuraavan aamun evääksi ostin tämän ihanan juuston. Tämän paketin näkeminen Anjan Tallinnankodin lähikaupassa sai jo hymyn huulille.

Sadun päähenkilö oli Klaara, joka sai kummisedältään joululahjaksi pähkinänsärkijänuken. Jouluyön uni sitten johdatti Klaaratytön ihanaan satuun, jossa pähkinänsärkijänukke heräsi eloon ja pelasti Klaaran hiirikuninkaan vallasta. Kuva ohjelmavihkosesta.

Klaara sai nauttia ihanista ja satumaisen kauniista tanssiesityksistä. Tämä itämainen tanssi oli kuin nautittavaa akropatiaa, kuitenkin höyhenenkevyttä katsojien silmille.

Lumihiutaleiden tanssi (Valse des flocons de neige)

Tänne hain linkin lumihiutalevalssiin.

Tämän aukeaman kuva on hyvin kaunis. Balleriinat siinä tanssivat kukkaisvalssia.

Tässä muutamia kuvia ohjelmavihkosesta, olisi tehnyt mieli tallentaa blogiin koko vihko.

Anjan laukusta löytyi myös tämä pieni siili, jonka nimi on Heterahka. Kiitos, Anja.

Seuraavana aamuna hyppäsimme Viruhotellin edestä Prisman bussiin, joka kiidätti meidät ostoskeskus Rocca al Mareen. Siitä paikasta löytyy vaikka mitä ja mitä ei löydy, sitä ei ihminen tarvitsekaan.

Tämä iloinen neitonen sai meidät "voideltua" ostamaan käsivoidetta. Mukavalta tuo voide tuntuikin käsissä.

Lahjaksi vielä namit kotimiehille tuotavaksi.

Satamaan kiiruhdimme tuiskussa ja tuulessa. Tuolla pyryssä kuvasin kunnioitetut isät rientämässä parkkipaikalta sisätiloihin.

Jos kuvan klikkaa isommaksi, niin voi nähdä pyrynkin.

Poikkesimme vielä Rimissä mesiostoksilla. Täällä rannassa etelään matkaajat olivat levähtämässä.

Nyt ei tehnyt mieli pulahtaa hyiseen mereen.

Vielä tämän kuvan ehdin napata ja sitten tuli taas se tuttu lause kameraan "Muistikortti täynnä". Mikä taika siinä onkaan, että tämä täyttyminen tapahtuu aina tärkeällä hetkellä kaukana kotoa.

Kiitos, ystäväni, piristävästä ja mieltä kohottavasta elämysmatkasta.