Veneretki Lake Travis-jarvella.

Kesa Teksasissa on ollut erittain kuiva, siitahan olemme Suomessakin saaneet lukea. Vetta taalla ei ole satunut pitkaan aikaan. Maasto tuolla kaupungin ymparistossa on rutikuivaa. palovaarasta varoitetaan teiden varsilla.

Taalla asuntoalueilla kuitenkin saa pihoja ja kasveja kastella vuoropaivina, toisena paivana parilliset numerot ja seuraavana paivana parittomat numerot, paloturvallisuutta tamakin on.

Maapera tassa Austinin kohdalla on kalkkikivipitoista, sen huomaa erityisesti maantieleikkauksissa. Ihmeellisesti naillakin kuivilla kallioilla kasvaa kasveja.

Tassa lahistolla on jarvi, jonka rannoille kaupunkilaiset ajelivat virkistaytymaan viikonloppuna. Mekin lahdimme veneretkelle, varusteena oli uimapuvut ja runsas juomavesivarasto. Venevuokraamosta lahti jarvelle runsaasti venekuntia ajelemaan. Jarvikin on karsinyt kuivuudesta, vedenpinta on laskenut useita metreja, kuivat vaaleat kalkkikivirannat vaan loistavat auringossa. Rantaravintolat ja kesaasunnot ovat jaaneet korkealle rantatormalle, uimaportaita on jouduttu jatkamaan useita metreja.


Eipä tätäkään linnaa oikein voi kesämökiksi kutsua, niin on komea. Vesiraja vaan on karannut kauemmaksi täälläkin.



Varsinaista uimarantaa ei tassa kohdassa ollut, pulahdimme veteen veneen perasta. Minua tosin hirvitti ajatus veteen menosta, pelkasin, etta sielta vedesta en ilman hiiappia paase takaisin veneeseen. Uimaan teki mieli menna niin paljon, etta pelko oli vaan voitettava. Vesi oli ihanan lamminta, runsaasti yli kolmekymmenta astetta. Ihanalta uiminen kuitenkin tuntui, tosin sen virkistava vaikutus ei kovin pitkaan kestanyt. Jalleen olen yhta uutta kokemusta rikkaampi.

Helteen takia lyhensimme suunniteltua veneretkea, kun meidan venekuntamme pienin jasen joutui hikoilemaan pelastusliivien kanssa, eika voinut edes uida. Vauva oli varjossa ja sai koko ajan vetta juodakseen.

Tällainen vene meillä oli. Kuljettaja ei kuulunut veneen vuokrasopimukseen.

Kiitos rakkaat, kun jarjestitte tallaisen elamyksen. Tama helle on jo itsessaan minulle uutta. Luulin kulkevani koirien kanssa aamulenkilla tassa lahistolla, mutta ei se onnistu, koiratkin haluavat olla vain sisalla ilmastoidussa kodissa. Kiireesti juoksevat asioillaan pihan peralla ja taas takaisin.

Taalla on niin kaunista, kun nousee autolla tuonne kukkulan laelle niin nakyma on huimaava, maisemaa riittaa vaikka kuinka pitkalle.

Kuvat lisaan myohemmin kotona. Nyt sain liitteeksi muutamia kuvia laitettua 3.9.2011. Uintikuvan on ottanut veneen kapteeni.

Texas, Austin

Tervehdys taalta helteisesta Texasista. Paivalla on ollut yli 40 astetta ja yollakin 32 astetta.

Tassa kummityton lapparissa ei ole kaikkia aakkosia, kuvitelkaa a- ja o-pilkut paikoilleen.

Pitka 9,5 tunnin lentomatka Chicagoon sujui yllattavan hyvin, vaikka jouduimme perilla kovan ukonilman takia viela istumassa koneessa odottelemassa terminaalipaikkaakin n. puoli tuntia. Olimme juuri laskeutumassa kentalle kun hurja ukonmyrsky alkoi ihan yllattaen. Koneet eivat voineet nousta kentalta, siita johtuen meille ei loytynyt paikkaa terminaalilla. Onneksi ehdimme alas maan pinnalle ennen rajua ukkoskuuroa.

Kuvat Grönlannin yläpuolelta.

Upeat näkymät.

Lähestymme Chicagon kenttää.



Ukonilmalla näkyvyys oli olematon.


Meilla oli reilu kaksi tuntia aikaa vaihtaa Austinin koneeseen, mutta se ei riittanyt. Juutuimme maahantulojonoon. Juuri ennen meita oli laskeutunut suuri kone jostakin lahi-idasta, poikien paidoista luin ArabEmiraat, tai jotain sinne pain, mukana oli myos taysin kielitaidottomia intailaisittain pukeutuneita ihmisia. Ensimmaiseen puoleentuntiin serpentiinijonomme ei liikahtanut mihinkaan. Lahes kaksi tuntia siesoimme jonossa, siina vaiheessa veljeni jo oli sita mielta, etta suunnitelmamme jatkolennon suhteen saattavat muuttua.

Tulihan se sitten meidankin vuoromme paasta iiris- ja sormenjalkikuvaukseen. Meidan kahden maahantulotarkastus sujui kuin tipulin tanssi, ei mitaan ongelmia, kohdallamme jono eteni nopeasti.

Kiiruhdimme junalla seuraavaan terminaaliin jalleen turvatarkastukseen, kengat pois ja "lapivalaisuun", jotta Mr Murphyn laki varmasti toteutuisi, niin Austinin kone lahti valtavan kolmosterminaalin aarimmaisesta laidasta. Yritimme kiiruhtaa, mutta emme ehtineet meille varattuun lahtoon, vaikka meita oli jonkun aikaa odotettukin. Ystavallinen virkailija hoiti meille uuden lennon, paasimme jatkamaan matkaa kolmen tunnin odottelun jalkeen. Olin aivan hammastynyt, miten helposti uusi lento meille jarjestettiin, ilman mitaan lisakuluja. Virkailija tiesi jo meidan tuloterminaalimme suuresta ruuhkasta, siella taisi olla jotain hamminkia ja virkailijoitakin oli liian vahan. Mukavasti kolmetuntinen siella kentalla sujui. Istuimme kahvilassa ja katselimme ohi kulkevia ihmisia.

Pienta hardellia aiheutti yksinainen laukku maahantulijoiden jonossa, kukaan ei nayttanyt sita laukkua tyontavan eteenpain. Onneksi yksi meidan koneemme naisista oli huomannut sen laukun kuuluvan yhdelle aidille, joka liikkui jonossa lapsensa kanssa. Han ei jaksanut laukkua raahata, vaan jatti laukun serpenttiinijonoon ja suunnitteli ottavansa sen taas mukaansa, kun jono etenee sille kohdalle uudelleen. Virkailija auttoi aidin laukkuineen ja lapsineen pyoratuolijonoon, siella heilla oli mahdollisuus istua odottamassa vuoroaan.

Pienista ongelmista huolimatta matkamme sujui yllattavan hyvin. Austinin lentokentalla meita oli puolenyon jalkeen vastassa kummityttoni aviomies. Suloisen lammin saa oli silloin yolla, mutta autossa on hyva ilmastointi. Lammin oli vastaanotto perillakin, vauva oli jo nukkumassa. Hanet saimme syliimme vasta seuraavana aamuna. Ihana iloinen ja aurinkoinen pieni poika. Koiratkin olivat innokkaina ovella vastassa ja Oskar siina tohinassa ehti livahtaa omille retkilleen, onneksi han loytyi melko nopeasti.

Veljen kanssa on helppoa matkustaa, han on niin rauhallinen ja turvallinen matkakumppani, aivan kuin taatakin.

Tuntui uskomattomalle silloin yolla astua Ameriikan kamaralle, niin kauan olen tallaista matkaa odottanut. Mielellani olisin taman kokemuksen jakanut taatankin kanssa, mutta talla kerralla asiat nyt menivat nain.

Kuvia olen ottanut, mutta en osaa niita taalla blogiin laittaa, lisaan sitten kotona.

Oskar-koiruli on nyt asettunut nokosille minun jalkojeni paalle, olemme ystavystyneet mukavasti.

Matkahaave toteutumassa.

Sota-aikana vietin paljon aikaa maalla mammani hoivissa. Hänellä oli yksi taikakalu, jonka avulla alle viisivuotias viliskantti pysyi kauan aloillaan, eikä häirinnyt mamman ompelutyötä.

Isoisäni oli lähtenyt 1900-luvun alussa Ameriikkaan työtä hakemaan, perhe jäi kotiin. Pappa sai matkarahat tienattua perheelle ja lähti takaisin kotiin. Matkaanlähtö takaisin USA:han viivästyi kun mamma oli tullut raskaaksi (tätini syntyi 1909), eikä uskaltanut lähteä laivalla valtamerta ylittämään. Pappa palasi takaisin jälleen yksinään ja mamma jäi nyt pian kolmen lapsen kanssa kotiin.

Aikanaan pappa taas oli saanut matkarahat tienattua ja tuli perhettä hakemaan uudelleen. Sama kaava toistui, mamma oli pian siunatussa tilassa ja neljäs lapsi oli tulossa. Nyt päätettiin odottaa lapsen syntymää ja matkaan lähdettäisiin vauvan synnyttyä. Tämä vauva sitten syntyi, mutta nyt tulikin suurempi este matkalle, syttyi ensimmäinen maailmansota, vuosi oli silloin 1914, (äitini syntyi). Eipä uskallettu lähteä neljän lapsen kanssa merelle sodan melskeisiin.

Aikaa kului ja matkakassakin hupeni hiljalleen perheen elatukseen. Isoisäkään ei enää palannut USA:han. Hän oli kuitenkin tuonut mukanaan tuliaisina tuollaisen kuvassa näkyvän stereoskoopin. Sillä voi katsella kuvia kolmiulotteisena. Kuva oli kovaa pahvia ja siinä oli rinnakkain kaksi samanlaista kuvaa, joka mahdollisti kolmiulotteisuuden. Tämä on kai keksitty joskus 1800-luvun lopulla ja on edeltäjä Wiev Masterille, jota viisikymmenluvulla ostettiin lapsille mm. Disneyn kuvien katseluun.

Oho, tulipa vähän pitkä esipuhe jutulle, mutta mukava oli kertoa. Muistavat sitten lapsenikin tarinan.

Palataan sinne sota-aikaan, siis tähän "toiseen". Mamma säilytti tuota ihmeaparaattia tarkasti piirongin laatikossa ja siihen ei saanut koskea ilman lupaa. Vekotin otettiin esille vain viimeisenä konstina, kun mamma ei enää jaksanut vastata lapsen ehtymättömään kysymystulvaan.

Olin niin pieni etten osannut hahmottaa missä Ameriikka on, mutta noiden kuvien avulla näin New Yorkin pilvenpiirtäjät, Ellis Islandin, punapuumetsät ja Niagaran putoukset olivat minulle tutumpia kuin konsanaan Halisten koski Aurajoessa. Lapsen käsitykselle oli vaikeaa ymmärtää miten puu voi olla niin suuri, että sen rungossa olevasta aukosta voi ajaa autolla. Näitä kuvia halusivat katsella kyläläisetkin ja jos mamma oli suopealla tuulella, niin kuvienkatselulaite otettiin esille. Tämä siis tapahtui ennen television tuloa Suomeen.

Sieltä lapsuudesta on jäänyt mieleen sellainen haave, että joskus olisi mukava päästä USA:han. Nyt lippu on hankittu ja matkustuslupa tullut viranomaisilta. Huomenna mamma nousee siivelle. Turvallisena matkakumppanina on oma rakas veli, taata jää kotimieheksi.

Tälle matkalle on aivan erityisen ihana lähteä, kun perillä tapaan kummityttöni perheen ja pienokaisen, joka on syntynyt viime joulukuussa.

Haavetta kannattaa pitää elossa lähes seitsemänkymmentä vuotta, elämä voi yht´ äkkiä yllättää.

Tuon aparaatin kuvan olen napannut kuvaruudusta, tuollainen vempain on myynnissä ebay:ssa. Ei ole mitään aavistusta mihin pappani Ameriikasta tuoma laite on vuosien saatossa joutunut. Ehkä jostakin kirpparilta hyvällä onnella löydän itselleni samanlaisen Teksasissa. :-)

Yritän jossakin vaiheessa käydä koneellakin, mutta blogitauko on nyt edessä. Hyvää syksyn alkua kaikille.

"Sielukirja"

Leena Lumin blogissa on kirja-arvonta, täällä.

Arvonnan ehtona on pieni tehtävä, joka ei sitten ihan helppo ollutkaan. Lainasin tähän yhden Leenan ajatuksen:
"Kirjallisesti uteliaana luonteena, asetan tälle arvonnalle pienen tehtävän, joka toki on vapaaehtoinen. Pyydän kertomaan 1-3 SIELUkirjaanne."

Pitkän elämän aikana sielukirjat ovat tulleet ja menneet, jokaisella vuosikymmenellä on ollut omat lukukokemuksensa, jotka ovat koskettaneet. Ylitse muiden muistojen on kuitenkin aina tämä kuvassa oleva ensimmäinen ikioma kirjani.

Luulin sen jo kadottaneeni ja olen hankkinut Huutonetista uudemman kappaleen itselleni. Tämä aito ihanuus löytyi edellisellä mökkireissullani isosta kirjaläjästä. Mökille kirja oli kulkeutunut lapsilleni kesälukemiseksi. En tosiaankaan tiedä pääsivätkö he koskaan tätä Anni Swanin Arnellin perhettä tapaamaan Austraaliaan. Minulle tarina oli iso asia, silloinhan ei vielä ollut televisiotakaan, josta kaikki maailman ihmeet olisi tuotu lapsille olohuoneeseen ihmeteltäväksi.

Sain kirjan vuonna 1950 partiolaisten joulujuhlassa, joku pienistä partiolaisista oli paketoinut oman kirjansa "kiertoon". Kirjasta oli jo silloin takaselkä revennyt irti, mutta lukemista se ei haitannut. Tuskin maltoin odottaa juhlan päättymistä, että pääsin kotiin omaa kirjaani lukemaan.

Loput sielukirjani paljastan Leenan blogissa. Viime vuonna ja ensi vuonna lista voisi olla toisenlainen, mutta Arnellin perhe on minuun juurtunut syvälle.

Aamukampa/Syyskampa # 1

Keväällä kuvasin kevään edistymistä pihan puolelta taloa, nyt seurataan syksyn etenemistä kadun puolelta.

Risiinit kasvavat isoissa ruukuissa.

Risiiniin on vihdoinkin tulossa kukka. Olen ihastunut näihin isolehtisiin kasveihin.

Toisten aamukampoja on täällä.

Puhelin soi aamulla.

Tuskin olin aamulla kotona toipunut usvauinnin tuomasta hurmoksesta, kun oli jo tiedossa uutta ihanuutta.

Uimakaveriystäväni soitti kasvimaaltaan ja kysyi haluanko papuja. No tottamaar, nehän ovat herkkuani. Minua kehoitettiin ottamaan muovipussi mukaan ja tulemaan leikkikentän luo vastaan.

Sain ihania suoraan maasta poimittuja papuja ja vielä pinaattiakin, oi onnea!

Omasta kukkapenkistä löytyi muutama härkäpapu ja herkullisen lounaan tarvikkeet olivat kasassa.

Papuja ja pinaattia laitettiin vielä seuraavaa herkutteluhetkeä varten pakastimeenkin.

Kiitos ystävälle ihanista kasvimaan tuliaisista.

Kukkakaalimuusia, vihreitä papuja, härkäpapuja, vahapapuja ja kermassa haudutettua pinaattia. Terveellistä ja kohtuullisen kevyttäkin, jos pystyy välttämään santsikierroksen. ;-)

Kukkakaalimuusi on osoittautunet sellaiseksi, että sitä en vaihda. No ehkä sentään bataattimuusia tai juuresmuusia voisin harkita joskus vaihtelun vuoksi. ;-)

Ruususyöppö

Taata kiiruhti pihalta sisään, kamera, kamera. Tämä siellä sitten mutusteli ruusujeni lehtiä.

Tämä kuva ehkä selventää toukan kokoluokkaa, ei siis mikään iso möllykkä. Klikkaa kuvaa.

Kaunis se on, keltainen pallopää, tuosta johtuikin mieleeni, olisiko sitruunperhosen toukka. On mentävä Googleen tarkistamaan.

Minkähänlainen perhonen syntyy toukasta, joka syö vain ruusun lehtiä? Osaisikohan poika vastata?

PS. Poika sitten tiesi nimen ötökälle; "ruusumailapistiäinen"

Aamu-usvaa järvellä.

Olen kantanut repussani kameraa kuvatakseni aamu-usvaa uimarannalla. Mitään sumun tapaistakaan ei ole näkynyt, mutta tänä aamuna kamera unohtui kotiin, usvaa näkyvissä, tietenkin. Yritin pelastaa huikeaa näkyä talteen puhelimen kameralla.

Usvanneidot siellä järvellä karkeloivat. Sinne sekaan mekin pulahdimme ja hyvin sovimme maisemaan vaikka mitään neitoja emme enää olekaan. Meloimme vesijuoksuvyöt turvanamme keskelle järveä ja nautimme vedestä ja luonnon kauneudesta. Oli helppo hengittää. Reipas kävelymatka kotiin metsän kautta ja päivä voi alkaa. Parempaa aamunavausta on vaikea keksiä.

Elokuinen aamu metsässä.

Eilen illalla satoi kaatamalla, heti muistuivat mieleeni kuivassa metsässä sinnitelleet sienet. Nyt saavat kasvuvauhtia.

Kun taata oli saanut kahvikupposensa juotua ja lehden luettua, niin aloin houkutella häntä mukaani aamulenkille. Ei tarvinnutkaan kauaa suostutella.

Heitin repun pykälään ja taata pisti kameran taskuunsa.

Taata otti kuvia, kun minulla oli ne sauvat. Niillä sauvoilla on mukava piirrellä ilmassa "raameja" kuville, -tuosta tulee nätti kuva-, näin se yhteistyö sujuu.

Tuossa jakkaran kokoisen haperon keskellä on mukavasti vielä vettä sateen jäljeltä, juomavettä linnuille.

Aamu oli vielä varhainen, kastepisaroita oli kuin helminauhaa ruohon korsilla. Kesällä me taatan kanssa heräämme jo kuudelta ja joskus vieläkin aikaisemmin.

Polun varrelta löytyi vielä muutama vadelmakin.

Kuukunamunista tulee aina mieleen Menninkäinen.

Tämä komea tatti taisi olla punikkitatti, ei tutkittu tarkemmin.

Haperoita oli valtavasti, mutta me emme ole niihin tutustuneet ruokalautaselle asti. Pitäisi varmaankin opetella niitäkin syömään.

Puolukka kypsyy, poski punottaa jo.

Saavuimmekin jo järven rantaan ja minä pääsin uimaan. Taata ei tarennut. Eilen vesi oli vielä 20 astetta, tänään ei ollut mittaria mukana.

Aurinko jo yritteli tulla esiin pilvien takaa. Tyyni järven pinta.

Kukahan lensi yli järven?

Taata löysi kauniin käävän kuvattavaksi.

Tänään emme kulkeneetkaan hoidettua kuntorataa pitkin, vaan poikkesimme metsäpoluille.

Tässä onkin tämänpäiväiset lounastarpeet putsattuina ja vielä jää tatteja talven varallekin.

Lampaankääpää olisi ollut silppukopallinen, mutta myöhästyimme vähän, toukat olivat ehtineet kaluta käävät melko tarkkaan. Muutama uusi pikkuinen kuitenkin päätyi meidän pannullemme.

Ensimmäinen erä tatteja pilkottu kuivuriin, neljä kerrosta.

Kävimme myös kirjoittamassa nimemme kuntovihkoon. Taata on oikea onnetarten suosikki, hän oli heinäkuun arpajaisissa voittanut kahvipaketin. No, taatahan sitä kahvia meillä juokin.

Padassa valmistuu

Kotikokki.netistä löytyi tällainen metsänvartijan kaaliohje, tätä oli kokeiltava.

Tavallisesti olen kaalipataan käyttänyt jauhelihaa, mutta tämä possunkylki toimi oikein hyvin. Sipulin ystävänä lisäsin pataan monta uutta sipulia varsineen.

Kasvissyöjille oma versio syntyy esim. soijarouheesta tai tofusta, niitäkin olen kokeillut.

Nyt oli valittava isompi lautanen, koska santsaamista yritän vältellä. ;-) Lisukkeena puolukkaa (näkyy siellä olevan muutama mustikkakin) ja tavallista arkisalaattia. Salaatin pintaan pirskotin muutaman tipan balsamicosiirappia. Luomupiimällä varmistelen kalsiumin saantiani.

Tämä kyllä näyttää metsämiehen annokselta, mutta tuhtia tavaraa on vain possunliha, jota padassani on kohtuullisesti, marjoissakaan ei ole sokeria.

Viljatuotteista luopumisen tilalle olen lisännyt ruokavaliooni salaattien ja kasvisten määrää. Marjoja ja kasviksia voin syödä melko paljon, koska viljat ja sokerit puuttuvat hiilihydraattien kokonaismäärästä.

Tällaisilla eväillä nälkä ei ole "aina vieraanamme" ja painokaan ei nouse, jos nyt ei laskekaan. Kilot eivät ole enää pääosassa vaan hyvä olo ja riepas mieli.

Sisällä tuoksui taivaallisen hyvältä kaalipata, ulkona tuoksusta huolehtivat hajuherneet.