keskiviikko 29. syyskuuta 2010
Tauon paikka.
Viikkarin porukat olivat nyt sitä mieltä, että taata ja mamma tarvitsevat taas pientä tuuletusta. Laittoivat niin edullisen tarjouksen sähköpostiin, että siitä ei voinut kieltäytyä. Siispä ankkurit ylös ja menoksi.
tiistai 28. syyskuuta 2010
Musta, valkoinen, pinkki
Sukkasato pääsi nyt osaltaan edustamaan tänne kollaasiinkin. Ahkerasti jos sukkaa kutoo, niin välillä on hyvä heilutella käsipainojakin.
Kaksi vanhaa maljakkoa otin mukaan väriensä takia. Tuo pinkki on minulle hieman hämärä juttu, varmuuden vuoksi kävin vielä pihallaa kuvaamassa ruusuja mukaan.
Lisää viikon värejä täällä.
Kaksi vanhaa maljakkoa otin mukaan väriensä takia. Tuo pinkki on minulle hieman hämärä juttu, varmuuden vuoksi kävin vielä pihallaa kuvaamassa ruusuja mukaan.
Lisää viikon värejä täällä.
sunnuntai 26. syyskuuta 2010
Sukkasatoa 4. viikko
Pitsisukkaa oli vaihteeksi mukava kutoa, " rinsessasukan" pitsiohje on täältä. Olen kutonut paljon tavallisia perussukkia, mutta nyt sukkasadon innoittamana olen kokeillut muitakin malleja. Tämä pitsimalli on ihan helppo ja hauska kutoa. Punaisissa ja valkoisissa sukissa muutin mallia hieman, tuon "letin" väliin laitoin kaksi nurjaa silmukkaa mallin yhden sijaan.
Välipalana vauvansukat, junasukat. Junasukkien tarinan kerroinkin jo täällä. Ensimmäiset junasukat kudoin Janne-langasta ja niistä tuli melko suuret, nyt tein uudet Wool Novita langasta, sopivat paremmin vastasyntyneelle.
Välipalana vauvansukat, junasukat. Junasukkien tarinan kerroinkin jo täällä. Ensimmäiset junasukat kudoin Janne-langasta ja niistä tuli melko suuret, nyt tein uudet Wool Novita langasta, sopivat paremmin vastasyntyneelle.
lauantai 25. syyskuuta 2010
Ihanan kallista
Kotilieden välistä tupsahti tällainen hieno myyntiluettelo. Yleensä mainokset lennätän samantien paperinkeräyslaatikkoon, mutta nyt istuin mukavasti omassa tuolissani, aikomuksenani nautiskella Kotilieden annista.
Eipä ollut kielikään tuttua. Mikä maa, mikä valuutta?
Täältä löytyi aukeama, jossa oli tutumpaakin pränttiä mukana.
Laitoin tekstiviestiä annettuun osoitteeseen. Seuraavana päivänä tuli vastaus. Kirjapainossa tullut virhe, uusi esite on tulossa. Taitaa olla kallis virhe, kun suomalaiset ja ulkomaiset sivut ovat menneet sekaisin.
Sattuu sitä paremmissakin piireissä, ajattelin. Nyt ei harmita omat mokat ihan yhtä paljon.
torstai 23. syyskuuta 2010
Aika antaa muistoille kultakehykset
Tänä syksynä, kun syntymäkaupunkini Turku valmistautuu ensi vuodeksi Euroopan kulttuuripääkaupungiksi yhdessä Tallinnan kanssa. Haluankin muistella mitä kulttuurikaupunki Turku merkitsi viisikymmenluvun alussa yhdelle nuorelle tytölle.
Turkuun valmistui vuonna 1952 upea ja kaunis konserttitalo Göteborgin kaupungin avustuksella. Göteborg on Turun ystäväkaupunki ja sodan jälkeen göteborgilaiset auttoivat Turkua monin tavoin. Tästä ystävyydestä on kaunis muistomerkki "Ystävyyden patsas" konserttitalon edessä ja toinen samanlainen on Göteborgissa.
Konserttitalossa alkoi heti vilkas musiikkielämä ja muitakin tilaisuuksia tässä hienossa talossa järjestettiin. Saliin mahtuu 1002 henkilöä, valtavat tilat senajan Turulle. Rakennuksesta ei nyt sen enempää, vaan yritän siirtyä sen pienen tytön maailmaan, joka silloin pääsi tutustumaan musiikin ihmemaahan.
Kaupungin isät ja päättäjät olivat silloin viisasta väkeä. He alkoivat "kouluttaa" yleisöä konserttitaloon. Koulunuorisolle järjestettiin kerran kuukaudessa omia konsertteja, lipun hinta oli varsin kohtuullinen. Vanhempani olivat siihen aikaan hyvin ahdasmielisiä, mitään "renkutuksia" ei saanut kuunnella. Ihmeekseni sain varsin pienellä suostuttelulla isältä heltiämään tuon konserttilipun hinnan. Isä ei silloin arvannutkaan, minkä palveluksen lapselleen siinä teki, vaikutukset tuntuvat vieläkin.
Konserttiin menin yleensä yksin, koska siellä salissa liitelin omia ratojani, kukaan ei kuitenkaan olisi leijaillut samalla pilvellä.
Muistan vieläkin elävästi sen kihelmöivän tunnelman, jonka koin orkesterin jäsenten saapuessa paikoilleen, yleisön aploodien saattamina. Konserttimestarin annettua äänen muusikot virittelivät instrumenttejansa, siinä virittyi jo yksi pieni sielukin samalla.
Muusikkojen suuri lukumäärä hämmensi ja soittimien runsaus. En ollut koskaan aikaisemmin nähnyt sinfoniaorkesteria, myös soittimet olivat alussa outoja. Suomessahan ei vielä silloin ollut televisiota, josta olisi voinut kuvia nähdä. Kotona oli ainoastaan radio , eikä meillä sinfoniakonsertteja kuunneltu.
Alussa meille esiteltiin ääninäyttein eri soitinlajeja, se auttoi alkuun. Erityisesti harppu ja sen ääni lumosivat minut. Koskaan en ollut nähnyt tai kuullut mitään niin ihanaa, tuntui, kuin olisin jo päässyt taivaan esikartanoihin. Orkesterin johtajana oli tuolloin Ole Edgren, ensin en mitenkään voinut käsittää, kuinka hänen tahtipuikkonsa sai koko orkesterin hallintaansa. Aluksi näytti, ettei kukaan soittajista edes katso johtajaan päin, vaan seuraavat omia nuottejaan. Tarkasti kuitenkin johtajaa seurattiin, koska kaikki sujui nuotintarkasti.
Ohjelmisto oli tarkoin harkittu meille nuorille sopivaksi. Kuvassa on kaksi konsettiohjelmaa tallennettuna, toinen onkin luultavasti viimeinen konsertti, johon silloin osallistuin, koska jo syksyllä lähdin opintojen pariin toiseen kaupunkiin. Erityisesti on mieleeni jäänyt tämä konsertti, jossa solistina oli pasunisti Olavi Lampinen ja siinä hänen hieno soolonsa Pasuunapaholaisessa. Meille esitettiin myös Aram Hatsaturjanin Miekkatanssi, se olikin aina niin suosittu esitys, että muistelen orkesterin soittaneen sen joskus kahteen kertaan. Tämä asia ei nyt ole täysin satavarma, mutta minulle se tanssi soi välillä vieläkin mukavana muistona. Valse Tristeä kuuntelen vieläkin usein. Kerran tyttäreni koulusta tultuaan ojensi minulle pienen käsinkirjoitun paperin, siinä oli Valse Triste sanallisessa muodossa, vaikuttavaa.

Muistan myös ihastuneeni viuluihin ja myöhemmin viulutaiteilija Tutta Tuominen oli suuri idolini monta vuotta. Tutta Tuominen Bergh oli mielestäni kaunein nainen koko Turussa. Katselin koulun pihalla, kun Tutta Tuominen leopardikuvioisessa turkiksessaan tuli ykkösen raitiovaunulla aamupäivällä yhdeksitoista orkesterin harjoituksiin. Hänen tummat kauniit hiuksensa olivat upealla nutturalla, ihailin täysillä.
Yritin etsiä netistä Turun Kaupunginorkesterin (käytän vielä tätä vanhaa nimeä) ohjelmistoista historiatietoja, mutta niitä ei vielä ole sinne tallennettuna. Soitin Turkuun ja sain muutamia sivuja historiaa kopioina, sekä pari kuvaa ohjelmalehtisistä muistoksi, omani olivat jo hävinneet aikojen saatossa. Kiitos tiedottaja Elina Syrjäselle, joka omalla ajallaan jaksoi kopioita sähköpostiini lähettää. Näitä ohjelmistoja tutkimalla olen palannut viisikymmentäviisi vuotta ajassa taaksepäin.
Kiitollisena ajattelen Göteborgin kaupunkia ja Turun virkamiehiä, joiden toiminnan ansiosta minäkin sain elämälleni sellaisia eväitä, jotka ovat kantaneet vaikeitten aikojenkin yli. Musiikki on balsamia sielulle, konserttisalin tunnelmassa on taikaa. Viihdynhän minä metsän hiljaisuudessakin, aivan samoin kuin säveltäjämestarimme Sibelius yhden omistamani levyn alussa viisaasti sanoo: "Täällä Ainolassa myös hiljaisuus puhuu." Hiljaisuuskin puhuu, mutta vaikeaa on löytää konserttisalin tunnelman vertaista elämystä.
Toivotan onnea Euroopan kulttuuripääkaupunki Turulle ja Turun filharmooniselle orkesterille v. 2011.
Turkuun valmistui vuonna 1952 upea ja kaunis konserttitalo Göteborgin kaupungin avustuksella. Göteborg on Turun ystäväkaupunki ja sodan jälkeen göteborgilaiset auttoivat Turkua monin tavoin. Tästä ystävyydestä on kaunis muistomerkki "Ystävyyden patsas" konserttitalon edessä ja toinen samanlainen on Göteborgissa.
Konserttitalossa alkoi heti vilkas musiikkielämä ja muitakin tilaisuuksia tässä hienossa talossa järjestettiin. Saliin mahtuu 1002 henkilöä, valtavat tilat senajan Turulle. Rakennuksesta ei nyt sen enempää, vaan yritän siirtyä sen pienen tytön maailmaan, joka silloin pääsi tutustumaan musiikin ihmemaahan.
Kaupungin isät ja päättäjät olivat silloin viisasta väkeä. He alkoivat "kouluttaa" yleisöä konserttitaloon. Koulunuorisolle järjestettiin kerran kuukaudessa omia konsertteja, lipun hinta oli varsin kohtuullinen. Vanhempani olivat siihen aikaan hyvin ahdasmielisiä, mitään "renkutuksia" ei saanut kuunnella. Ihmeekseni sain varsin pienellä suostuttelulla isältä heltiämään tuon konserttilipun hinnan. Isä ei silloin arvannutkaan, minkä palveluksen lapselleen siinä teki, vaikutukset tuntuvat vieläkin.
Konserttiin menin yleensä yksin, koska siellä salissa liitelin omia ratojani, kukaan ei kuitenkaan olisi leijaillut samalla pilvellä.
Muistan vieläkin elävästi sen kihelmöivän tunnelman, jonka koin orkesterin jäsenten saapuessa paikoilleen, yleisön aploodien saattamina. Konserttimestarin annettua äänen muusikot virittelivät instrumenttejansa, siinä virittyi jo yksi pieni sielukin samalla.
Muusikkojen suuri lukumäärä hämmensi ja soittimien runsaus. En ollut koskaan aikaisemmin nähnyt sinfoniaorkesteria, myös soittimet olivat alussa outoja. Suomessahan ei vielä silloin ollut televisiota, josta olisi voinut kuvia nähdä. Kotona oli ainoastaan radio , eikä meillä sinfoniakonsertteja kuunneltu.
Alussa meille esiteltiin ääninäyttein eri soitinlajeja, se auttoi alkuun. Erityisesti harppu ja sen ääni lumosivat minut. Koskaan en ollut nähnyt tai kuullut mitään niin ihanaa, tuntui, kuin olisin jo päässyt taivaan esikartanoihin. Orkesterin johtajana oli tuolloin Ole Edgren, ensin en mitenkään voinut käsittää, kuinka hänen tahtipuikkonsa sai koko orkesterin hallintaansa. Aluksi näytti, ettei kukaan soittajista edes katso johtajaan päin, vaan seuraavat omia nuottejaan. Tarkasti kuitenkin johtajaa seurattiin, koska kaikki sujui nuotintarkasti.
Ohjelmisto oli tarkoin harkittu meille nuorille sopivaksi. Kuvassa on kaksi konsettiohjelmaa tallennettuna, toinen onkin luultavasti viimeinen konsertti, johon silloin osallistuin, koska jo syksyllä lähdin opintojen pariin toiseen kaupunkiin. Erityisesti on mieleeni jäänyt tämä konsertti, jossa solistina oli pasunisti Olavi Lampinen ja siinä hänen hieno soolonsa Pasuunapaholaisessa. Meille esitettiin myös Aram Hatsaturjanin Miekkatanssi, se olikin aina niin suosittu esitys, että muistelen orkesterin soittaneen sen joskus kahteen kertaan. Tämä asia ei nyt ole täysin satavarma, mutta minulle se tanssi soi välillä vieläkin mukavana muistona. Valse Tristeä kuuntelen vieläkin usein. Kerran tyttäreni koulusta tultuaan ojensi minulle pienen käsinkirjoitun paperin, siinä oli Valse Triste sanallisessa muodossa, vaikuttavaa.
Muistan myös ihastuneeni viuluihin ja myöhemmin viulutaiteilija Tutta Tuominen oli suuri idolini monta vuotta. Tutta Tuominen Bergh oli mielestäni kaunein nainen koko Turussa. Katselin koulun pihalla, kun Tutta Tuominen leopardikuvioisessa turkiksessaan tuli ykkösen raitiovaunulla aamupäivällä yhdeksitoista orkesterin harjoituksiin. Hänen tummat kauniit hiuksensa olivat upealla nutturalla, ihailin täysillä.
Yritin etsiä netistä Turun Kaupunginorkesterin (käytän vielä tätä vanhaa nimeä) ohjelmistoista historiatietoja, mutta niitä ei vielä ole sinne tallennettuna. Soitin Turkuun ja sain muutamia sivuja historiaa kopioina, sekä pari kuvaa ohjelmalehtisistä muistoksi, omani olivat jo hävinneet aikojen saatossa. Kiitos tiedottaja Elina Syrjäselle, joka omalla ajallaan jaksoi kopioita sähköpostiini lähettää. Näitä ohjelmistoja tutkimalla olen palannut viisikymmentäviisi vuotta ajassa taaksepäin.
Kiitollisena ajattelen Göteborgin kaupunkia ja Turun virkamiehiä, joiden toiminnan ansiosta minäkin sain elämälleni sellaisia eväitä, jotka ovat kantaneet vaikeitten aikojenkin yli. Musiikki on balsamia sielulle, konserttisalin tunnelmassa on taikaa. Viihdynhän minä metsän hiljaisuudessakin, aivan samoin kuin säveltäjämestarimme Sibelius yhden omistamani levyn alussa viisaasti sanoo: "Täällä Ainolassa myös hiljaisuus puhuu." Hiljaisuuskin puhuu, mutta vaikeaa on löytää konserttisalin tunnelman vertaista elämystä.
Toivotan onnea Euroopan kulttuuripääkaupunki Turulle ja Turun filharmooniselle orkesterille v. 2011.
Tunnisteet:
Niinkuin sen muistan,
Unohtumattomia elämyksiä.
Kurkistus kaappiin viikon väreissä.
Viikon väreistä hieman lisää. Mitään kovin vanhoja lasitavaroita tässä ei ole, vanhimmat taitavat olla nuo Saara Hopean nyppylämaljat. Tamara Alanin hyasinttimaljakot otin kuvaan väriensä takia. Heikki Orvolan Minerva on mukavan ruskea. Ylhäällä keskellä Tamara Aladinin Mesimarja 70-luvulta. Tämän maljakon voi myös kääntää kynttilänjalaksi.
Koska viikon värikollaasin jo olen tehnyt, niin olkoon tämä täällä pienenä bonuksena.
keskiviikko 22. syyskuuta 2010
Muistuipa taas mieleeni.
Luettuani tänään netistä uutisia tulipa mieleeni pikkuinen juttu eräästä herrasta, jonka nimestä jo on tullut käsite.
Vankilapastori Mänty (nimi muutettu) kysyi kerran seurakuntamme kuoronjohtajalta, että saisiko hän pienen laulajaryhmään mukaansa Kakolaan piristämään vankien jumalanpalvelusta.
Pieni ryhmä saatiin koolle ja minäkin olin mukana. Pastori odotti meitä vartijoiden kanssa Kakolan rautaovella ison avainnipun kanssa. Tarkalleen en enää muista oliko kirkkosali Kakolan vai Lääninvankilan puolella.
Kolkosti kolahti valtava ovi takanamme kun lähdimme pastorin ja vartijoiden saattamina liikkeelle. Keskellä rakennusta oli rautaiset ritiläportaat ja kerroksissa oli sellien edessä ritiläkäytävätmolemmilla puolilla portaikkoa. En tajua miten sana kiiri niin nopeasti sellistä toiseen, kun asukkaat riensivät katsomaan vierailevia kuorolaisia. Vähän kiusalliselta tuntui kävellä ylös portaita, kun uteliaita silmiä oli joka puolella. Onneksi siihen aikaan kellohameet olivat melko pitkiä ja moninkertaiset tärkätyt alushameet antoivat säärille suojaa.
Vartijat asettuivat kirkkosalin jokaiseen kulmaan ja olimme valmiit aloittamaan. Jumalanpalvelus oli hieman tavanomaista kevyempi ohjelmaltaan. Lauloimme muutamia tuttuja lauluja ja pastori piti puheen. Lauloimme myös yhdessä seurakunnan kanssa. Harvoin olen kuullut seurakunnan osallistuvan niin runsaslukuisena yhteiseen veisuuseen.
Meitä oli hieman varoiteltu, että jos joku yleisöstä jotain huutelee, niin istukaa vaan rauhassa paikoillanne. Mitään häiriötä ei ollut.
Tilaisuuden lopuksi yllätyimme, kun yleisön joukosta nousi fiksun näköinen herrasmies ylös ja pyysi saada vielä puheenvuoron. Puhujalla ei ollut paksua harmaata tummansiniraitaista takkia, vaan tyylikäs käsinkudottu villatakki. Muutamalla kauniilla hyvin muotoillulla lauseella hän sitten kiitteli meitä, jotka olimme käyneet tuomassa heille tuulahduksen ulkoa ja toivotteli meille vielä siunausta elämällemme. Muistan vaan kuinka minulla nuorella tytöllä nousi pala kurkkuun, olin vaikuttunut ja surullinen tuon vangin kohtalosta.
Muurien ulkopuolella pastori sitten kysyi, että tunsimmeko tuon vangin? No, emmehän me.
Hän oli Ruben Oskar Auervaara, joka sittemmin otti nimekseen Risto Karnas.
Auervaara nimestä on tullut kielessämme jo käsite. Pettyneet naiset eivät kuitenkaan kantaneet kaunaa Rubenille, vaan lähettivät hänelle vankilaan kutomiaan villavaatteita, sukkia ja takkeja.
Vankilapastori Mänty (nimi muutettu) kysyi kerran seurakuntamme kuoronjohtajalta, että saisiko hän pienen laulajaryhmään mukaansa Kakolaan piristämään vankien jumalanpalvelusta.
Pieni ryhmä saatiin koolle ja minäkin olin mukana. Pastori odotti meitä vartijoiden kanssa Kakolan rautaovella ison avainnipun kanssa. Tarkalleen en enää muista oliko kirkkosali Kakolan vai Lääninvankilan puolella.
Kolkosti kolahti valtava ovi takanamme kun lähdimme pastorin ja vartijoiden saattamina liikkeelle. Keskellä rakennusta oli rautaiset ritiläportaat ja kerroksissa oli sellien edessä ritiläkäytävätmolemmilla puolilla portaikkoa. En tajua miten sana kiiri niin nopeasti sellistä toiseen, kun asukkaat riensivät katsomaan vierailevia kuorolaisia. Vähän kiusalliselta tuntui kävellä ylös portaita, kun uteliaita silmiä oli joka puolella. Onneksi siihen aikaan kellohameet olivat melko pitkiä ja moninkertaiset tärkätyt alushameet antoivat säärille suojaa.
Vartijat asettuivat kirkkosalin jokaiseen kulmaan ja olimme valmiit aloittamaan. Jumalanpalvelus oli hieman tavanomaista kevyempi ohjelmaltaan. Lauloimme muutamia tuttuja lauluja ja pastori piti puheen. Lauloimme myös yhdessä seurakunnan kanssa. Harvoin olen kuullut seurakunnan osallistuvan niin runsaslukuisena yhteiseen veisuuseen.
Meitä oli hieman varoiteltu, että jos joku yleisöstä jotain huutelee, niin istukaa vaan rauhassa paikoillanne. Mitään häiriötä ei ollut.
Tilaisuuden lopuksi yllätyimme, kun yleisön joukosta nousi fiksun näköinen herrasmies ylös ja pyysi saada vielä puheenvuoron. Puhujalla ei ollut paksua harmaata tummansiniraitaista takkia, vaan tyylikäs käsinkudottu villatakki. Muutamalla kauniilla hyvin muotoillulla lauseella hän sitten kiitteli meitä, jotka olimme käyneet tuomassa heille tuulahduksen ulkoa ja toivotteli meille vielä siunausta elämällemme. Muistan vaan kuinka minulla nuorella tytöllä nousi pala kurkkuun, olin vaikuttunut ja surullinen tuon vangin kohtalosta.
Muurien ulkopuolella pastori sitten kysyi, että tunsimmeko tuon vangin? No, emmehän me.
Hän oli Ruben Oskar Auervaara, joka sittemmin otti nimekseen Risto Karnas.
Auervaara nimestä on tullut kielessämme jo käsite. Pettyneet naiset eivät kuitenkaan kantaneet kaunaa Rubenille, vaan lähettivät hänelle vankilaan kutomiaan villavaatteita, sukkia ja takkeja.
tiistai 21. syyskuuta 2010
Tapahtumia
Yhdet sukat ovat taas valmistuneet sukkasatoon. Näitä voisi kutsua autosukiksi, ovat syntyneet automatkoilla syyskuussa.
Eilinen päivä oli vaiheikas, kerroinkin jo edellisessä postauksessani.
Postikin ilahdutti minua kahdella lähetyksellä. Sariw:n arpajaisissa onni suosi minua ja nyt arpavoittoni saapui. Kiitos Sari.
Toisesta postilähetyksestä kerron myöhemmin, eli heti, kun olen syvemmin tutustunut paketin "sisältöön".
Ajatuksen aihetta akupunktiosta,

Ruokavaliolla ja akupunktiolla syöpää vastaan klik
Tämä kirjoitus pysäytti, koska jo keväällä aloitin omatoimisesti tehdä ruokaremonttia ja siitä onkin ollut myönteisiä vaikutuksia. Painokin on pudonnut kymmenen kiloa. Olen jo jonkin aikaa ollut huolestunut ainoan munuaiseni toiminnasta. Jalkani turpoavat ja toisinaan olo on muutoinkin ollut jokseenkin "tukkoinen".
Tarvitsin kuitenkin tukea ja tietoa lisää, halusin kokea oloni turvalliseksi muutosteni kanssa. Soitin Nina Haavistolle Lahteen ja kysyin neuvoa, hänen vastaanotolleen oli pitkä jono, vasta marraskuulla olisi vapaita aikoja. Sain Ninalta yhden nimen Helsingissä toimivasta kiinalaisen lääketieteen asiantuntijasta. Soitin hänelle ja sain tunnin ajan eiliselle päivälle.
Hieman jännittyneenä menin vastaanotolle, koska akupunktio ja muu sellainen hoito ovat minulle täysin uusi asia. Turhaan jännitin, minut vastaanotti miellyttävä ja rauhallinen asiantuntija, pelkoni hälveni heti.
Ensin sain kertoa muutamin sanoin sairauksieni historian ja senjälkeen ruokaremonttini nykytilasta. Olin jo etukäteen mielessäni tiivistänyt tärkeimmät asiat, muutoin tarinaani ei olisi tunti riittänyt.
Alkukartoituksen jälkeen sain mennä pitkälleni hoitopöydälle ja minulle laitettiin joitain sähköisiä piuhoja, joista en huomannut tarkemmin kysellä. Koska en ole neulakammoinen, niin sain myös muutamia akuneuloja jalkoihin ja vatsan alueelle. Neulojen pisto oli niin huomaamaton, että en edes tiedä montako neulaa laitettiin. Neulat olivat paikoillaan loppuvastaanottoajan ja samalla jutustelimme ruoka-asioista. Korostan tuota jutustelimme, ei mitään paatosta ja kieltoja.
Keväällä aloittamani ruokaremonttii osoittautui melko onnistuneeksi, mutta muutamia ratkaisevia muutoksia suositeltiin. Mitään ehdottomia kieltoja ei annettu, koska ne aiheuttaisivat vain turhaa stressiä vanhalle mummelille. Tärkeää on kuunnella oman kehonsa ääntä. Minäkin olin jo jättänyt kahvin kokonaan pois viime talvena, koska tunsin huimausta kahvituksen jälkeen. Kerroin myös ajoittaisesta makeanhimostani, joka suorastaan jäytää mieltäni. Suklaa ja makeat leivonnaiset ovat heikko kohtani, en minä mitään irtokarkkeja himoitsekaan, kauhistun jo niiden myrkyllisiä värejäkin.. On hyvä keino ottaa päivässä vaan yksi pala tummaa suklaata ja kaksi taatelia, näillä rajoituksilla olen jo selvinnytkin monta kuukautta.
Ruokasuosituksista en voi tässä enempää kertoa, koska ne ovat minulle henkilökohtaisia ja voisivat olla tuhoisia nuorille ja terveemmille henkilöille. Jos nyt noudatan saamiani ohjeita, niin makeanhimokin hellittää. Aika näyttää....
Luulen, että tällä yhdellä tunnilla oli tärkeä merkitys loppuelämälleni. Lähdin vastaanotolta kevein varpain. Nilkkojen turvotus oli laskenut ja vielä tänä aamunakin heräsin siroin säärin. :).
Pidin myös sellaisesta asiasta, että hoitajani ei tyrkyttänyt minulle mitään kalliita lisäaineita, eikä kehottanut minua tulemaan uudelleen vastaanotolle. Loppu jää kaikki omalle harkinnalleni. Hoitaja antoi minulle sähköpostiosoitteensa, saan lähettää tarvittaessa kysymyksiä. Vastauksen saan omaan ruutuuni. Ymmärrän, että hänen onkin vaikea vastailla puhelinsoittoihin, kun potilaita on huoneessa.
Toivon, että näillä saamillani ohjeilla oloni kohenee ja voisin vielä nauttia elämän ihanuudesta ja seurata lastenlasteni elämää ja kehitystä.
Haluaisin vielä kiittää Itkupilliä ja Yaeliania niistä hyvistä virikkeistä, joita heidän blogeistaan olen saanut, proteiinismoothiet saavat jatkaa elämäänsä minun ruokaremontissani.
Tänä aamuna olen jo nauttinut loppuelämäni ensimmäisen terveellisen aamiaisen. Katsotaan miten päivä sujuu.
En ole merkinnyt tähän asiantuntijani nimeä, koska en siihen lupaa huomannut kysyä.
Palailen aiheeseen myöhemmin.
23.09. 2010. Nyt olen kysynyt luvan, saan laittaa tänne akupunktiohoitajani nimen.
Hän on Denis Vinokur ja tästä linkistä saa lisää tietoa. Olen myös laittanut kuvan Vinokurin julkaisemasta kirjasta, Terveyden kiinalainen käsikirja. Tiedon kirjasta löysin netistä.

Tunnisteet:
arkielämää,
proteiinismoothie,
ruokaremontti akupunktio
lauantai 18. syyskuuta 2010
perjantai 17. syyskuuta 2010
Konserttimatka Lahteen.
Saimme liput ihanaan konserttiin Lahden Sibeliustaloon.
Lähdimme matkaan jo aamupäivällä kaikessa rauhassa vanhaa Lahdentietä. Elo oli jo korjattu lähes jokaiselta pellolta ja isännät aloittelivat kyntöhommia. Tämä auringonkukkapelto oli niin hieno, että pyysin taataa pysähtymään ikuistaakseni näkymän. Tässä iloksenne tuhat aurinkoa.
Tämä kuva on lämpiöstä, taisimme olla ensimmäiset konserttivieraat.
Koska meillä oli runsaasti aikaa lounastimme tässä talon vanhassa osassa, näköala oli kaunis syksyiselle Vesijärvelle. Ehdimme vielä tehdä pienen kävelylenkin rannalla. Eipä juuri hienompaa paikkaa voisi konserttitalolle löytää.
Ala-aula. Tästä kuuluisasta puutalosta ei nyt rakennuksena enempää.
Lahden kaupunginorkesterin solistina oli Gabriel Suovanen. Muistelin kuulleeni Suovasta ensimmäisen kerran TV:ssä Timo Mustakallion laulukilpailussa. Oikein pidin peukkuja komeaääniselle nuorukaiselle. Ajattelin silloin, että vanhemmat, jotka antavat pienelle vauvalleen nimen Gabriel, uskovat hänestä kasvavan jotain erityistä. Upea ääni hänellä ainakin on.
Ohjelmassa oli Georg Otsin tunnetuksi tekemiä lauluja, sekä solistin lepotauolla saimme nauttia orkesterin esiintymisestä. Pidin erityisesti H. Ellerin sävellyksestä Videvik, sinfoninen runo. Tätä en muista koskaan aikaisemmin kuulleeni. Olisi syytä tutustua paremminkin eteläisen naapurimme säveltäjiin.
Gabriel Suovanen on myös hyvä esiintyjä ja eläytyjä, ei pelkästään hyvä laulaja. Kuulija oikein nautti, kun huomasi laulajan olevan koko sydämellään mukana lauluissaan. Riemastuttava oli erityisesti Kalastajan laulu, noinseitsemänkymppisenkin oli vaikea pysyä tuolissaan. Teki mieli hieman lyödä tahtia mukana. Miksi me emme voi, kun kerran teinitytötkin omissa konserteissaan? :))
Kaksi tuntia kului kuin siivillä ja vuorossa olikin jo ihana nostalginen Saarenmaan valssi. Noinseitsemänkymppinen koki oikein Stendahlin syndrooman yllätys, yllätys. Suovanen kutsui yleisöä mukaan laulamaan kertosäettä kanssaan, minäkin innokkaaasti aloitin, mutta kuinkas siinä kävikään, alahuuli alkoi vipattaa ja kyynel tuli silmään. Tunnelma oli niin koskettava.
Saimme kuulla vielä kaksi ylimääräistäkin laulua. Olimme kokeneet ihanan elämyksen, tätä muistelemme taatan kanssa vielä monta kertaa. Kannatti silloin muinoin pitää peukkuja Gabriel Suovaselle.
Kiitos ihanalle ystävälle, joka lahjoitti meille konserttiliput.
Lähdimme matkaan jo aamupäivällä kaikessa rauhassa vanhaa Lahdentietä. Elo oli jo korjattu lähes jokaiselta pellolta ja isännät aloittelivat kyntöhommia. Tämä auringonkukkapelto oli niin hieno, että pyysin taataa pysähtymään ikuistaakseni näkymän. Tässä iloksenne tuhat aurinkoa.
Tämä kuva on lämpiöstä, taisimme olla ensimmäiset konserttivieraat.
Koska meillä oli runsaasti aikaa lounastimme tässä talon vanhassa osassa, näköala oli kaunis syksyiselle Vesijärvelle. Ehdimme vielä tehdä pienen kävelylenkin rannalla. Eipä juuri hienompaa paikkaa voisi konserttitalolle löytää.
Ala-aula. Tästä kuuluisasta puutalosta ei nyt rakennuksena enempää.
Lahden kaupunginorkesterin solistina oli Gabriel Suovanen. Muistelin kuulleeni Suovasta ensimmäisen kerran TV:ssä Timo Mustakallion laulukilpailussa. Oikein pidin peukkuja komeaääniselle nuorukaiselle. Ajattelin silloin, että vanhemmat, jotka antavat pienelle vauvalleen nimen Gabriel, uskovat hänestä kasvavan jotain erityistä. Upea ääni hänellä ainakin on.
Ohjelmassa oli Georg Otsin tunnetuksi tekemiä lauluja, sekä solistin lepotauolla saimme nauttia orkesterin esiintymisestä. Pidin erityisesti H. Ellerin sävellyksestä Videvik, sinfoninen runo. Tätä en muista koskaan aikaisemmin kuulleeni. Olisi syytä tutustua paremminkin eteläisen naapurimme säveltäjiin.
Gabriel Suovanen on myös hyvä esiintyjä ja eläytyjä, ei pelkästään hyvä laulaja. Kuulija oikein nautti, kun huomasi laulajan olevan koko sydämellään mukana lauluissaan. Riemastuttava oli erityisesti Kalastajan laulu, noinseitsemänkymppisenkin oli vaikea pysyä tuolissaan. Teki mieli hieman lyödä tahtia mukana. Miksi me emme voi, kun kerran teinitytötkin omissa konserteissaan? :))
Kaksi tuntia kului kuin siivillä ja vuorossa olikin jo ihana nostalginen Saarenmaan valssi. Noinseitsemänkymppinen koki oikein Stendahlin syndrooman yllätys, yllätys. Suovanen kutsui yleisöä mukaan laulamaan kertosäettä kanssaan, minäkin innokkaaasti aloitin, mutta kuinkas siinä kävikään, alahuuli alkoi vipattaa ja kyynel tuli silmään. Tunnelma oli niin koskettava.
Saimme kuulla vielä kaksi ylimääräistäkin laulua. Olimme kokeneet ihanan elämyksen, tätä muistelemme taatan kanssa vielä monta kertaa. Kannatti silloin muinoin pitää peukkuja Gabriel Suovaselle.
Kiitos ihanalle ystävälle, joka lahjoitti meille konserttiliput.
torstai 16. syyskuuta 2010
Stevia on kasvanut
Kaunis verenpisara on lahja ystävältä. Kukkia on vieläkin runsaasti. Miten ihmeessä sen saisin säilymään talven yli?
Tämä stevia on varsinainen postauksen aiheeni. Keväällä sain Anja ystävältäni neljä pikkuruista stevianalkua, nyt on kasvua tapahtunut. Epätietoisuutta aiheuttaakin se mitä seuraavaksi pitäisi tehdä? Onko joku lukijoista kasvattanut steviaa? Säilyyköhän kasvi sisällä talvella, vai pitäisikö lehdet kerätä ja kuivattaa. Miten niitä kuivattuja lehtiä sitten voisi käyttää?
Äitienpäiväkukkakin on vielä voimissaan. Tämäkin olisi mukava säilöä ensi kesän varalle, kun kukinta on ollut runsasta koko kesän, ei mitään lepokausiakaan ole ollut. Täyttä loistoa vaan. :)
Tämä pieni itse kylväytynyt orvokki on kukkinut koko kesän.
Tämä stevia on varsinainen postauksen aiheeni. Keväällä sain Anja ystävältäni neljä pikkuruista stevianalkua, nyt on kasvua tapahtunut. Epätietoisuutta aiheuttaakin se mitä seuraavaksi pitäisi tehdä? Onko joku lukijoista kasvattanut steviaa? Säilyyköhän kasvi sisällä talvella, vai pitäisikö lehdet kerätä ja kuivattaa. Miten niitä kuivattuja lehtiä sitten voisi käyttää?
Äitienpäiväkukkakin on vielä voimissaan. Tämäkin olisi mukava säilöä ensi kesän varalle, kun kukinta on ollut runsasta koko kesän, ei mitään lepokausiakaan ole ollut. Täyttä loistoa vaan. :)
Tämä pieni itse kylväytynyt orvokki on kukkinut koko kesän.
keskiviikko 15. syyskuuta 2010
Ruskasukat
Olga-mummon ohjeella kudotut varret. On niin harmaa päivä, valoa ei ole tarpeeksi. Kuvasin kuistilla, täällä oli myös vaahteranlehtiruusupaja. Vielä ei ole oikein kunnon ruskaa, lehtiä oli vaikea löytää.
Koko pitkän viikonlopun olin yksin kot0na ja kudoin sukkia. Näitä perussukkia syntyy televisiota katsoessa.
Tunnustus malli 45:ltä

Tunnustus malli45:ltä. Tähän liittyi vielä tehtävääkin, piti mainita kolme rakasta asiaa.
Koti, uskonto, isänmaa, siinä kaikki rakkauteni.
Kotiin liittyy kaikki tuttu ja läheinen, lapset, lastenlapset ja puoliso.
Uskonto. Opettajani kirjoitti vuosia sitten muistivihkooni:
"Sun lapsenuskos säilytä, se sun on paras ystäväs,
on maailman aarteet tomua vaan,
rinnalla uskon lapsekkaan."
Usko on matkanvarrella ollut monasti koetuksella, mutta tässä vielä vaelletaan Korkeimman suojelukseen turvaten.
Isänmaa on minulle rakas. Sotaveteraanin tyttärenä arvostan omaa kotimaatani, joka heti syntymäni jälkeen oli uhattuna. Ne elämäni viisi ensimmäistä vuotta , jolloin Suomi tarvitsi minunkin isääni, ovat piirtäneet sieluuni syvän jäljen. Täällä on koti, ystävät ja sukulaiset. Puhumme omaa kieltämme ja ymmärrämme toisiamme enempiä hötkyilemättä.
Rakkaus on siitä ihana luonnonvara, että sitä tuhlaamalla, se vaan lisääntyy.

maanantai 13. syyskuuta 2010
perjantai 10. syyskuuta 2010
Olen vapauttanut itseni
Nyt on meikämamman kiintiö täynnä ikuisuussarjojen tölläämistä. Keväällä sarjojen siirryttyä kesätauolle, tunsin suurta helpotusta. Syksyn tullen huomasin ahdistuneeni ajatellessani uutta katselukautta.
Jo kauan olen tajunnut sarjojen köykäisyyden, mutta ihmeesti ne vaan ovat koukuttaneet vanhan ihmisenkin. Monta vuotta olen ottanut nauhalle Kauniit ja Rohkeat ja Emmerdalen. Olen sitten katsonut jaksot pikakelauksella, joskus kuusikin jaksoa peräperää. Mitä järkeä ? No ei mitään.
Kotikadusta luovuin jo siinä vaiheessa, kun tuotanto muuttui uuteen kuosiin. Eipä ole tullut ikävä sitäkään hömppää.
Saatan minä vieläkin joskus käydä vilkaisemmassa onko Jack Dingle jo ostanut uuden lippalakin tai onko Stefanie Forrester vielä hengissä.
Tuntuu vapauttavalta. Televisiosta olenkin katsonut nykyään usein Yle Teemaa, tuntuvat valitsevan minulle mieluisia ohjelmia.
Tanssivia tähtiäkin aion katsoa jakson tai kaksi. Härnää sekin, että laittoivat tosi ammattilaisen pois juontajan paikalta, siis en jäpitä enää ruudun äärellä jokaisella tanssahtelu kerrallakaan.
Olen joutunut muutoinkin ohjelmoimaan päiviäni uuteen kuosiin. Olen sellainen kooho, että innostuessani johonkin uuteen asiaan, niin lyön heti sata lasiin ja täysillä mukaan. Viimeksi näin kävi nyt syyskuun alussa, kun sukkasato avautui. Tikutin sukkia niin maan perusteellisesti, että kaikki muu jäi, pehva siinä vaan puutui. Keväällä oli se puutarhan tonkiminen, siinä meni mammalta melkein koko kesä. Onneksi tulivat helteet, puhti loppui. Nyt lyödään jarrua.
Olen jakanut päiväni komponentteihin. Kokonaisuuden osia ovat; kotityöt, netissä surffailua, ulkoilua, käsitöitä ja lukemista. Kahden kuukauden ajan on enemmän kutomista, koska haluan saada joululahjat ajoissa valmiiksi. Kutominen sujuukin missä vaan, varsinkin autossa, kun navigaattori on vienyt kartanlukijanvirkani. Tätä päivieni jaksotusta ei tietenkään seurata kello kourassa, mutta periaate on tämä.
Ihanan lämmin päivä, taidankin siirtyä vähän pihaa rapsuttelemaan.
torstai 9. syyskuuta 2010
Voi näitä uutisia
On ollut hieman noita arkisia kiireitä täällä kotona ja terveyskeskuksen odotustiloissakin on taas käyty sukkaa kutomassa.
Nyt kuitenkin otsaluu jo pullistelee ulospäin siihen malliin, että näyttäisi pakinaa tyrkkäävän.
Noin veitsemänkymppinen on kuitenkin kiireen lomassa uutisia seurannut, vaikka ei ole tänne blogiinsa ehtinytkään mieltään pahoittamaan.
"Aivan ensiksi haluaisin kertoa", että varsinkin tämä juttu hatuttaa, "yleisradion vaalivalvojaiset siirtyvat historiaan".
Siis puoluepamput eivät haluaisi esiintyä ilmaiseksi äänestäjilleen. Uskomatonta, että jo samana iltana äänestystulosten julkistamisen jälkeen halutaan unohtaa kansalaiset ja juhlia omiensa kanssa. Onhan se jo tiedossa ollut, että kansanedustajat touhuavat kaikenlaista unohtaen asemansa ja kansalaisensa. Ennen vaaleja ollaan kovinkin tyrkyllä. Ei edes kauppareissulla selviä ilman, ettei joku jo tarjoa piparikakkua, liitteenään kuvalla varustettu numerolappu.
Eipä minua nuo isonpajan valvojaiset paljoa hetkauta, eikä paljon vaalitkaan. Ehdokkaatkin valitaan kummallisin perustein. Jos joku keksii ajella trukilla halki Suomen, niin mikä siinä tekee miehestä hyvän kansanedustajan? Minäkin tunnen muutaman konemiehen, jotka ovat ajaneet masiinaansa koko ikänsä, mutta eipä ole edustajaksi pyydetty. No hehän eivät olekaan TV:stä tuttuja.
On se muuten vaikea juttu ihmisen pysyä nuhteettomana sen neljä vuotta, joksi ajaksi ovat vallankahvaan saanut tarttua. Nykyään edustajat eivät enää taida pystyä ensitöikseen nostamaan omaa palkkaansa, mutta muita kepposia kyllä keksitään. Ajellaan säännöllisin välein ilusalongiin valtion kustantamalla taksilla ynnä muuta mukavaa.
Vihjeenä naispuolisille edustajille sanoisin. Tuokaa eduskunnan kaappiinne musta puku, sieltä sen sitten voisi ottaa tarvittaessa, jos pukukoodi olisi kotona unohtunut. Miehet voisivat varata parin pitkävartisia mustia sukkia laatikkoonsa.
Kuinkahan nyt käy joulukuun juhlien, suostuukohan edustajamme esiintymään ilmaiseksi linnan juhlissa, vai pimeneekö ruutu silloinkin? Ehkä heille voisi maksaa pientä suolarahaa niillä TV:luvan korotusrahoilla? Vaan mitäpä minä niilläkään juhlilla, tulee vaan kotikatsomossa arvosteltua daamien alleja ja huonosti istuvia pukuja.Vaan onpa siellä aina paljon kaunista katsottavaakin, siitä syystä kai vuosi vuoden jälkeen nämäkin juhlat on tarkkaan seurattu.
Entä mitä tekevät Suomen sotaherrat, suostuvatko enää esiintymään ilmaiseksi Itsenäisyyspäivän paraatissa. Siinä sitä on aina ollut uljasta katsottavaa.
Entisenä turkulaisena huolestuin myös joulurauhan julistuksesta, ottavatkohan pormestarit nyt mallia puoluepomoista ja kieltäytyvät julistamasta ilman rauhanjulistuspalkkiota?
Seuraavaksi aionkin kiinnittää huomioni vain sellaisiin uutisiin, joissa kansanedustajamme ovat toimineet rehdisti ja esimerkillisesti. Toivottavasti jo piankin saan uuden pakinan aiheita. Muistuikin heti kaksi kivaa asiaa mieleeni. Ulkomisiteri on huolehtinut hyvin fyysisestä kunnostaan ja pääministerin kielitaitoa oli kehuttu Saksassa.
P.S. Noin seitsemänkymppinen on kaynyt Tallinnassa ja tietää, että tuo ilusalong on sellainen laitos, jossa hoidetaan pääasiaa, eli pestään ja föönätään, leikataan ja pidennetään, värjätään ja käherretään.
Parturi-kampaamo. :)
tiistai 7. syyskuuta 2010
Yrtit viherjauheeksi
Tässä on kehäkukan terälehtiä ja sitruunamelissaa.
Mäkimeirami eli oregano on aloittanut uuden kukinnan, tässä on niitä yhdessä mintunlatvojen kanssa.
Pieniksi menivät kehäkukan terälehdet, mutta väri säilyi kauniina. Mintun ja mäkimeiramin kukkien väri säilyi kauniina, mutta mintun lehdet vähän mustuivat. Aromi säilyi molemmissa hyvin. Tuossa alareunassa koria on vielä stevian ja varsisellerin lehtiä, niissäkin väri säilyi kauniina. Kuvaa kannattaa klikata isommaksi, niin näkee mäkimeiramin kukan tarkempana.
Tämän korin kauniin vihreät lehdet ovat lipstikkaa. Tästä tulee hyvää viherjauhetta.
Tänään paistaa aurinko ja näyttää tulevan lämmin päivä. On otollinen hetki jatkaa yrttien keräilyä ja kuivatusta.
Viimeisen kuvan kukka on ikuistettu terveyskeskuksen pihalla tänä aamuna, syyshortensia on jo muuttumassa vaaleanpunaiseksi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)