perjantai 5. helmikuuta 2010

Pääsin tutustumaan kirjastoon

Jouluna Turussa käydessämme tämä talo herätti muistoja vuosikymmenten takaa.


Olin silloin neljännellä luokalla kansakoulussa, kun opettaja vei koko luokkansa kaupungin kirjastoon. Vanhempani eivät siihenaikaan kirjaston asiakkaita olleet, eivätkä siis lapsiaan kirjastoon opastaneet. Myöhemmin muistan äitini lukeneen innokkaasti kaikkea mahdollista.

Vieläkin muistan oikein hyvin sen elämyksen, jonka suuri kirjojen paljous minussa aiheutti. Sisään kävelimme parijonossa ja kaikki olimme hiirenhiljaa. Tuntui kuin olisin kirkkoon astunut, vieläkin muistan sen tunnelman ja kirjaston tuoksun.

Meille esiteltiin kirjaston toimintatapoja, varsinkin lastenosasto käytiin tarkoin läpi. Muistelen, että lapset saivat lainata ainoastaan yhden kirjan kerrallaan. Saattaa olla niinkin, että olin ymmärtänyt asian väärin, mutta sellainen mielikuva minulla oli pitkään.

Sillä kerralla emme kirjoja lainanneet vaan palasimme yhdessä koululle takaisin.

Kirjojen ihmemaa oli kuitenkin nyt auki ja palasin yksin hankkimaan omaa kirjastokorttiani. Ainoa ongelma oli se valtava ovi, pienillä voimilla sitä oli vaikea avata. Usein jäinkin ovelle odottamaan suurempia voimia.

Sinä keväänä minulle syntyi pikkuveli ja koko kesäni kuluikin sitten lapsia vahtien. Lapsia? Niin, ei aikaakaan, kun hoidossani oli kaksi vauvaa. Naapurin rouva oli ikkunasta seurannut, kun hellästi hoivasin pientä veljeäni. Rouva sai oivan aatteen, kävi äidiltäni kysymässä, että voisiko hänkin tuoda vauvansa minun hoitooni. Äitini lupasi, kyllähän se käy. Siitä aiheutui vaan minulle pieni ongelma, kun kaksia lastenvaunuja en voinut työnnellä kadulla. Olin kuin jalkapuussa, tai pallo nilkassa. Ensin tuntui tylsältä pihassa istuminen.

Sitten muistin kirjaston, asuimme melko lähellä. Kävin aamuisin ennen vauvojen pihalle tuloa hakemassa itselleni kirjan ja seuraavana aamuna uuden. Joskus kirjanvaihto tapahtui jo illalla. Päivät kuluivat kuin siivillä, vauvat pötköttivät vaunuissaan ja minä liitelin kaukana siitä pihasta. Muistan, että ensimmäinen lainaamani kirja oli jännittävä isokokoinen Simbadin retket. Vieläkin nousee matto tässä tuolini alla ilmaan sitä muistellessa. Seuraavaksi luin Anni Swanin lastenosaston tuotannon, minullahan oli jo se Arnellin perhe omana aarteena.

Naapurin vauvanhoidosta sain vähän palkkaakin, niillä rahoilla ostin risojen kumitossujeni tilalle uudet sandaalit. Silloin oli kesä jo melkein lopussa ja ne hienot sandaalit eivät mahtuneetkaan seuraavana keväänä jalkaani, pikkuveljistä isompi sai hyvät kengät.



Tämä leijonan kuva on tässä ihan määrätystä syystä. Pikkuveli siitä sitten kasvoi ja oppi puhumaan, rattaiden kanssa me kolkuttelimme mukulakivikatuja seuraavina kesinä. Velipoika joskus ehdotti, että mennään katsomaan, kun leijonaa pestään. Talvikuvassa ei vesisuihkuja näy, täytyypä käydä kesällä uudelleen Turussa kuvaamassa.

Olipa mukavaa siirtyä ajassa taaksepäin ja muistella niitä kesäisiä päiviä. Ilman viisasta opettajaani kesäni olisi ollut tylsä ja ankea, silloin ei vielä ollut tv:tä eivätkä epodin piuhat roikkuneet nuorison korvista.

Eläköön kirja!

J.K. Olin niin tohkeissani tuosta omasta kirjastokokemuksestani, että unohdin mainita tärkeän asian. Täältä samasta kirjastosta pieni poikamme sai oman kirjastokorttinsa viisi vuotiaana, kun hän osasi kirjoittaa oman nimensä keppikirjaimilla. Se oli merkittävä päivä.

Pikkuveljeni oli myös saanut isolta siskoltaan kirjastotartunnan, koska hänkin jossain vaiheessa elämässään kävi päivittäin tässä samassa kirjastossa.
Posted by Picasa

19 kommenttia:

  1. Kirjoituksesi on kaunis rakkaudenosoitus kirjoille ja kirjastolaitokselle.

    Kirjasto oli kyllä tärkeä paikka. Ensi alkuun kävin kirjastoautossa, käsin virkailijat kirjoitetivät lainatut kirjat muistiin(minä sain lainata monta...), kirjan takakannen sisäpuolella oli paperinen tasku, jossa oli kortti, jossa luki palautuspäivä.

    Tuo pääkirjasto ei tullut niin tutuksi, Mikaelin kirjasto oli se, jota aloin käyttää, kun alkoi liikkua kaupungilla.
    Ja nyt sekin kirjasto on lakkautettu.

    VastaaPoista
  2. SusuPetal, silloin, kun olin pieni tyttö, ei ollut vielä kirjastoautoja.

    Takakannen sisäpuolella oli tasku jo silloin, niistä palautuspäivien leimoista oli mukava tarkistaa, onko kirja ollut suosittu.

    Kirjastojen lakkauttaminen on järkyttävää.

    Seuraavalla Turun matkallani aion käydä tarkistamassa pääkirjaston tuoksun. ;)

    VastaaPoista
  3. Hieno muisto lapsuutesi kirjastosta ja rakkaudesta kirjoihin.
    Minäkin muistan, että kirjoja sai lainata vain kerrallaan yhden. Olin myös ahkera kirjaston käyttäjä lapsena.

    Tallaiset muistot on hyvä tallentaa ylös kirjoittamalla, säilyvät muistoina.

    VastaaPoista
  4. arleena, tämän blogini alkuperäinen tarkoitus olikin kirjata muistiin "vanhojen aikojen" tapahtumia. Tyttäreni ehdotuksesta ja hänen avullaan sitten avasin oman blogin. Nyt tämä bloggailu on jo rönsyillyt ohi alkuperäisen tarkoituksen.

    VastaaPoista
  5. Miten kauniisti kirjoititkaan lapsuutesi kirjastokokemuksista ja muistoista! Tuo kirjastorakennus on todella kaunis..Itsekin olin kirjaston suurkuluttaja lapsena.

    VastaaPoista
  6. Voi että, ihanaa lukemisesta turkulaiselle, mehän asuttiin aika lähellä, minulla olisi paljon muistoja ja jerrottavaa. Opin lukemaan ennen koulun alkua, ja kirjat joita pikkuveljeni kassa lainattiin, vei äitini takasin, ennen kuin luettiin loppuun.. Minä taisin olla kuusi.

    VastaaPoista
  7. (siis en koskaan saanut selville, miten ne vauvat syntyy :)

    VastaaPoista
  8. Yaelian, kaunis se on. Vielä nytkin suhtaudun siihen suurella kunnioituksella.

    Hannele, kirjoita ihmeessä muistojasi, ilmoittaudun heti lukijaksi.

    VastaaPoista
  9. Kirjoitit todella kauniisti kirjoista ja omasta astumisestasi kirjojen maailmaan. Itsekin kirjarakkaana sydän helkähti. Minulle kirjasto tosin oli jo itsestäänselvyys lapsena.

    Eikös muuten nuo Sinbadin retket olleet osa 1000 ja yksi yötä -kirjaa? Voi olla, että muistan itse väärin, mutta minuakin ne koskettivat! Harmittaa, että tuo kirja on jonnekin kadonnut. Minulla oli aika vanha ja resuinen painos siitä nuorena, mutta kirja on kadonnut elämänvarrella jonnekin.

    VastaaPoista
  10. Hannele mummu, joko asia on selvinnyt? ;)

    VastaaPoista
  11. Elegia, kyllä se Simbad merenkävijä siihen tuhat ja yksi yötä satuun kuukui. ( Onkohan minun kuitenkin syytä käydä asia tarkistamassa).

    Elämäni viisi ensimmäistä vuotta oli sota-aikaa ja vietin suuren osan ajasta maaseudulla mammani luona. Kun isä tuli rintamalta kotiin muutimme melkein heti maaseudulle ja takaisin kaupunkiin tulimme silloin syksyllä, jolloin aloitin neljännen luokan. Ei ollut kirjastoja lähellä aikaisemmin.

    Lukemaan opin ennen kouluun menoa, mutta kirjoja ei ollut. Lukemiset olivat jotain "Kieku ja Kaiku" tasoa. Toki nekin olivat hyvää Waltarin riimittelyä.

    VastaaPoista
  12. Minä tutustuin tähän hienoon rakennukseen vasta, kun pääsin sen takana olleeseen Taideyhdistyksen piirustuskouluun 16-vuotiaana. Silloin istuimme kylpevän leijonan juurella usein ennen tuntien alkua ja taidekirjoja kävimme katselemassa ja lainaamassa.
    Nyt talo on pyhitetty taiteelle, niin kuin hyvin sopiikin, muut kirjat on viety uudelle puolelle.

    Minäkin olin usein lapsenlikkana nuorena, mutta minun lapseni eivät nukkuneet vaunuissa vaan juoksivat pitkin pihaa, minä perässä.

    Olipa kiva lukea kirjastomuistoistasi ja nähdä tuttu rakennus. Hieno muistelo :-)

    VastaaPoista
  13. Uuna, minä jo suunnittelin kesällä käydä kokeilemassa ovea, onkohan se vielä yhtä painava? Tuo leijonan ympäristökin on jotenkin erilainen kuin silloin ennen. Voihan se johtua siitäkin, että kultaa muistot.

    VastaaPoista
  14. Miten ihanasti kirjoititkaan! Voi aivan haistaa kirjojen houkuttelevan tuoksun... Kirjastomuistot on niitä rakkaimpia minullekin kun ei muita vempaimia vielä ollut (onneksi ei nettiäkään). Herättelitkin paljon ihania muistoja. Maalla ei ollut kirjastoja muualla kuin koulussa, se palveli kaikkia kyläläisiä. Vasta 11-vuotiaana pääsin eka kertaa haistemaan oikeaan kaupungin kirjapartiisiin, aih ja voih.
    Kaunis rakennus tuo sinun vanha kirjastosi.

    VastaaPoista
  15. Sirokko, olipa kiva lukea sinun kirjamuistoistasi.

    VastaaPoista
  16. Hienosti kerroit lapsuutesi kirjasto kokemuksistasi, ja muistoistasi.
    Nyt ne on tallennettu tänne, niin pysyvät sitten muistissa.

    VastaaPoista
  17. Harakka, kiva näitä juttuja on tänne väsäillä. Aina joku pieni asia saa muistot pinnalle. Niin kävi nytkin, kun jouluaattona kävelimme tämän kirjaston ohi.Päätin jo silloin kertoa, mutta nyt vasta se tuli muistiin merkityksi.

    VastaaPoista
  18. Sopiva tarina Lainan päivänä luettavaksi, tänäänhän monessa kirjastossa vietetään erityistä teemapäivää, meidän kirjastossa olisi krijastokarnevaalit! Itselleni ensimmäinen ihana kirjasto oli koulukirjasto, kun ne kansakoulun ruskealla paperilla päällystetyt kirjat oli luettu, pääsinkin oppikouluun ja kirkonkylän isoon kirjastoon. Kirjanlukemisen onni hehkuu kirjoituksestasi, taisivat olla kilttejä vauvojakin?

    Kirjastokäyntejä olen yrittänyt omalla opettajan urallani suosia, melkolailla on koteja, joissa ei lasta kirjastoon viedä, mutta oma kirjastokortti on lukemaanoppineelle ekaluokkalaiselle vieläkin iso ilo!

    VastaaPoista
  19. Leen@lle

    Olet viisas opettaja, kun olet lapsia kirjastoon ohjannut. Helpompi on jonkun aikuisen kanssa avata se "painava" ovi ensimmäistä kertaa. Tämä minun kertomukseni todistaa kuinka merkittävänä lapsi tällaista asiaa pitää.
    Nykyään vanhemmatkin osallistuvat lastensa asioihin ja harrastuksiin entisaikoja enemmän, hyvä niin.

    Vauvat olivat kilttejä, nukkuivat paljon ja jos itkivät, kiikutin vaunua ja annoin tuttipullolla vettä.

    VastaaPoista

Kymmenen blogivuoden jälkeen jouduin ottamaan kommenttien valvonnan käyttöön.