keskiviikko 6. tammikuuta 2010

Hei, me lennetään.

Alas tullaan kovaa ja korkealta.


Olen taas seurannut taatan kanssa mäkikilpailuita televisiosta. Urheilua on mukava seurata, kun siinä voi samalla laittaa lankaa syttyrälle, kun tekstejä ei tarvitse lukea. Tämän illan kilpailu tosin oli melko jännittävä. Ihme oli, että silmukkaluku täsmäsi vielä tulosten selvittyäkin vaikka uutta sukkaa oli valmistunut pitkä pätkä.

Vertailin tänään aikaisempia muistojani, hieman hymyilytti, muistelmat laitan tuonne loppuun. Enhän minä mäenlaskun hienouksia oikein ymmärrä, minulle riittääkin se, että kukaan ei joudu helikopterin kyydillä sairaalaan. Sellaiset kisat ovat mielestäni onnistuneet.

Ihmettelen aina, että mistä ihmeestä Toni Nieminen onnistuu jokaisen suorituksen jälkeen lataamaan sellaisen tietopaketin kunkin hypyn vaiheista. Minun mielestäni he kaikki näyttävät singahtavan hyppyrinnokalta lentoon samalla systeemillä ja lentävät sitten kuin variksenpojat alas mäkimonttuun.

Jannen piti keskeyttää eläkepäivänsä ja tulla pelastamaan Suomen kunniakas mäkimaine.



Alastulo on varma,



mutta ei aina suju suunnitellulla tavalla. Onneksi ei käynyt kuinkaan.



Nyt laitan suun "messingille" (mistähän tuokin sana on peräisin) ja palaan viisikymmenluvulle.

Muistan oikein hyvin ensimmäiset näkemäni mäkikisat. Ne olivat Salpausselän tammikuun kisat. Vuosi oli 1958, samana vuonna Lahdessa järjestettiin myös maaliskuussa MM-kisat.

Seisoin siellä montun reunalla ja kuulin tutun äänen.
Aivan lähelläni Pekka Tiilikainen selosti kisoja radioon . Tunsin myös hänen ulkomuotonsa valokuvien perusteella, silloin vielä meillä ei ollut televisiota. Eipä olisi voinut paremmin onnistaa, kun sain niin hyvän selostuksen tapahtumista ensimmäisellä käynnilläni mäkikilpailussa.

Suomalaiset hyppäsivät tyylikkäästi, tiukka etunoja ja kädet tiiviisti sivulla kiinni housun sivusaumoissa. Muistan, että Helmut Recknagelilla oli erilainen tyyli, hänellä kädet olivat ojennettuina suoraan eteenpäin. Eino Kirjonen oli hieno mies, hän hyppäsi avopäin. Enää en muista kuka kulloinkin kisat voitti, mukavaa kuitenkin oli jos nimi oli suomalainen. Juhani Kärkinen ja Ensio Hyytiä taisivat voittaa MM kisoissa.

Mieleeni ovat jääneet myös Niilo Halonen ja Veikko Kankkonen. Pojilla oli sellaiset Suomi-pipot, tummansininen, valkoinen raita reunassa ja pikkuruinen valkoinen tupsunnysä huipussa. Ei silloin mitään tieteellisesti suunniteltuja laskettelupukuja ollut. Oli villapaita, hiihtohousut ja monot. Tuskin toimitsijat kävivät mittaamassa persuuksien liitokykyäkään, ketään ei diskattu pöksyjen takia, uskoo tämä. Kypäristä ei edes unta nähty.

Salpausselällä olen myös nähnyt elämäni ensimmäiset ilotulitukset. Mitään niin hienoa en ollut osannut edes kuvitella.

Näin sitä eläkeläisenä on mukava aikajanalla hypähtää edelliselle vuosituhannelle ja myhäellen muistella menneitä. Monet hienot nuorukaiset ovat näiden menneiden vuosikymmenien aikana kunniakkaasti puolustaneet suomalaista mäkikunniaa. Oletteko muuten laskeneet kuinka monen maan mäkivalmentaja tänäpäivänä kantaa taskussaan Suomen passia?


Posted by Picasa

11 kommenttia:

  1. Noissa MM-kisoissa minäkin olin ja pissin housuihin, kun en uskaltanut lähteä vessaan. En ollut varma, että löydän seurani. Vähän aikaa lämmitti ja sitten tuli kylmä :)

    VastaaPoista
  2. Olen seurannut myös kisoja, vain tv:n kautta ;( mutta tietenkin puikot kädessä ja oma kulta kainalossa! ;)

    VastaaPoista
  3. Olen ja kova penkkiurheilija, varsinkin mäkihypyn osalta ja formulat tietenkin.
    Kämmenet hikosivat illalla, kun jännitin Ahosen toista laskua. Hyvin se meni konkarilta.
    Muistan vanhoja hyppy- ja hiihtokilpailuja, kun radiosta kuunneltiin. Kalevi Hämäläisen ja Veikko Kankkosen aikoihin.
    Kyllä suomalaisia valmentajia ulkomailla on ainakin neljä äkkiä laskien ja kaikki valmennettavat parjäävät keskitasoa ehkä paremmin.
    Mukava katsoa nuorten urheilua ja saavutuksia, kun itsellä jo paikkoja kolottaa ;)

    VastaaPoista
  4. Amalia, kisat olivat sitten sinullekin ikimuistoiset.

    Eila, en minäkään ole enää vuosikymmeniin lähtenyt kisoja paikanpäälle katsomaan. Kotona omassa tuolissa kutimen kanssa on hyvä ja lämmin olla.

    Zilga, me myös taatan kanssa katsomme formulakisoja. Saa nähdä, vieläkö kiinnostaa, kun Kimiä ei enää nähdä radalla ensi kaudella.

    VastaaPoista
  5. Olihan se suuri tapaus, kun näin Heikki Hasun hyppäävän siitä aika pienestä hyppyrimäestä Kotkan Sapokassa. Siitä on kauan. Mäkikin on purettu ajat sitten.

    VastaaPoista
  6. Kaikki muuttuu ajansaatossa aina vain enemmän välineurheiluksi. Ennen mentiin taidolla ja kunnolla, nyt pitää olla vielä oikeat välineetkin kohottamassa saavutuksia.

    Kehitystä kai tämäkin.
    Mukava lukea vanhoista ajoista.

    VastaaPoista
  7. Hannele, näin on.

    Famu falsetissa, Heikki Hasu olikin mestari myös hiihdossa. Yhdistetyn kilpailussa on tärkeää osata molempia, hiihtää ja hypätä. Nythän meillä on tuo Hannu Manninen saman lajin mies.

    arleena, niinpä, taidolla mentiin, eikä rahaakaan taitanut paljoa liikkua. Pokaalit ja kunnia riittivät.

    VastaaPoista
  8. Mäkikisoja on täälläkin tiiviisti seurattu. Jannella meni hyvin,eikä pidä unohtaa harriakaan.
    Suomalaisia valmentajia taitaa olla kuudella maalla.

    VastaaPoista
  9. Mun pitää sanoa, etten koskaan ole oikein ollut urheiluohjelmista kiinnostunut, mutta mäkihyppyä kuitenkin nyt eilen katsoin ja jännitinkin Jannen puolesta!
    Mies sitten onkin penkkiurheilija henkeen ja vereen asti.
    Hienot kuvat olit saanut telkkarinkuvista, ei pahemmin mitään viivojakaan ole, melkein kuin olisit olut paikan päällä!

    VastaaPoista
  10. Maija, mielelläni minäkin tuossa taatan kaverina kisoja seurailen. Mäkikisat ovat helpot katsella, jääkiekko onkin vaikeampi, kun sitä kiekkoa ei aina huomaa.

    Harakka, mäkikisat ja formulat meillä katsotaan.
    Hämmästyin itsekin, että kuvat onnistuivat noinkin hyvin. Ihan kokeilumielellä kuvia räpsin. Janne on kyllä mestarimies.

    VastaaPoista

Kymmenen blogivuoden jälkeen jouduin ottamaan kommenttien valvonnan käyttöön.