Korpusta asiaa.

Nyt kutittaa sormenpäitä siihen malliin, että taidankin viettää pakinakeskiviikkoa tämän loppupäivän.

Tarina alkaa siitä, kun mammani palmikoi kolme pulleaa pullalonkaa ja paistoi ne tuvan uunissa. Pullat leikattiin heti tuoreeltaan viipaleiksi ja kuivattiin korpuiksi. Ehkä jo tässä vaiheessa on paikallaan mainita, että tapahtumat sijoittuvat sota-aikaan.

Korpun matka alkaa, kun Myllykylän "Rouva Reuter" kurvasi maantieltä kujaa pitkin palttoon helmat heiluen meille päin. Samantien mamma jo työnsi klapia hellanrinkien alle ja mittasi vettä korvikepannuun.

"Älähän nyt turhaan korviketta", esteli Reuter, "poikkesin vaan katsomaan miten täällä jaksellaan". "Istuu nyt vaan, on tässä tuoreita korppujakin tarjolla"; houkutteli mamma.

No, Reuter siinä sitten istahti kiikkustooliin ja aloitti varovaisesti jutustelun. "Kuuluu syntyneen kaksosvasikat A taloon, sonnivasikoita molemmat".

Koko pitäjä tunsi Rouva Reutersin ja olivat hänelle tuon hienon ranskalaisen nimenkin antaneet. Eivät he hänelle mitään tiedonjulkistamispalkintoa ole aikoneet esittää, päinvastoin, paheksuivat rouvan intoa kulkea ympäri kyliä. Totuus oli kuitenkin se, että korvikepannua lennätettiin hellalle pienimmässäkin mökissä, kun nähtiin rouvan kääntyvän pihapolulle.

Siinä sitten meilläkin juotiin korviketta tällaisista kupeista.

Tai ei sentään kupeista, vaan ryystettiin tassilta sokeripalan läpi, jos sattui talossa sokeria olemaan. Tassi onkin nykyistä kahviasettia syvempää mallia. Minäkin sain korviketta tilkan kupin pohjalle ja siihen mamma sitten toppasi korppua ja ripsauksen sokeria. Ai, että oli hyvää.

Huomasimme, että Reuter sujautti oman korppunsa esiliinantaskuun. Miksi ihmeessä?

"Kuuluu emäntä M käyneen eilen teillä ompeluksia tilaamassa"; aloitti Reuter. "Kävi, kävi"; sanoi mamma ja vaihtoi kiireesti puheenaihetta.

"Kertoiko tuo miten isäntä M nyt jakselee, kun kylillä kerrotaan, että isäntä oli kievarista kannettu ulos kahden miehen voimin. Olivat rojauttaneet äijän rekeen ja lyöneet tammaa lautasilla ja niin oli tamma aisakellon kilkahdellessa vienyt ruojan kotipihaan asti". "Ei ollut puhetta"; tokaisi mamma. Tiesinhän minä, että yhdessä he emäntä M:n kanssa olivat asialle naureskelleet. Tiesin myös sen, että hiljaa oli oltava, muutoin tuli lähtökäsky kamarin puolelle. Eihän mamma voinut asiakkaiden asioita käsitellä Reuterin kanssa, olisi pian oltu ilman ompelutöitä.

Rouva Reuter siinä sitten teki lähtöä ja hipaisi vielä essuntaskua, varmistaakseen, että korppu oli tallella. Ilme oli vähän pettynyt, kun mammalta ei herunut mitään "vaihtureita" uutisten maailmasta.

Pari viikkoa oli kulunut ja mamma oli viemässä ompeluksiaan T:n taloon. Keittivät siellä korvikettakin ja tassin reunalle oli asetettu valmiiksi korppu. Mamma heti tunsi oman korppunsa ja ihmetteli, että minkähänlaisen pitäjäkierroksen korppu olikaan tehnyt.

Kun Reuter seuraavan kerran ryysti korviketta meillä, niin eipä voinutkaan korppua mukaansa ottaa. Mamma oli holauttanut kretaa ja korviketta kuppiin niin runsaasti, että korppu likosi tassilla korvikkeessa. Pakko se oli syödä heti.

Tarina perustuu tositapahtumiin ja asian on muistiin merkinnyt silminnäkijä.

Kukkaikkuna herää kevääseen.

Ensimmäinen orkidea on jo avautunut. Pääsiäiskaktuksessa on nuppuja ja paavalinkukkakin jo aloitti uuden kukinnan, vaikka se onkin kukkinut uskollisesti melkein koko talven. Pelakuutkin siirrettiin jo valoisalle paikalle.


Vielä täytyy laittaa kuvaa noista sukistakin, kun muistin yhden asian. Nuo pikkuiset sukkapuikot ovat sitten kätevät, ne ovat paljon perinteisiä "vartaita" lyhyemmät, pituusero näkyy kuvassa. Niillä pystyy kuitenkin kutomaan isot miesten sukatkin, hyvin pysyvät silmukat puikoilla. Olin kokonaan unohtanut omistavani nuo kätevät pikkuiset. Koko talven olen vääntänyt noilla pitemmillä puikoilla :( , nyt kutominen sujuu kuin tipulin tanssi.

Kolmea eri kokoa, vastasyntyneelle ja vähän vanhemmalle.

Kissakollaasi

Kissakuvat ovat melkein kaikki taatan ottamia. Kuvien karvapallerot asuvat Espanjassa ja Kreikassa.

Onnistuin siirtämään tämän kollaasin jonnekin vanhaan kansioon. Kuvat ovat kuitenkin tuoreempia.

On meillä matkamuistoina joitain kuvia katedraaleistakin, mutta näistä elävistä olennoista on iso osa. Kissat ovat ihan erilaisia kuin koirat, ovat yleensä terveen ja hyvinvoivan näköisiä ja tuntuvan aina nauttivan elämästään. Ehkä kissojen on helpompi löytää ravintoa luonnostakin, eivät ole niin riippuvaisia ihmisten avusta kuin edellisen postaukseni koirat.

Kuumina päivinä olen nähnyt paikallisten ihmisten tuovan vesiastioita kadulle, niistä sitten saavat juotavaa koirat ja kissat.

Olisipa mukava taas lähteä lentoon, kun nyt on tuo uusi kamerakin. Ehkä sitten keväämmällä?

Koiramaisia kohtaamisia.

Meillä taitaa olla joitain koiramaisia ominaisuuksia, koska tuolla matkoilla ollessamme kylän koirat alkavat seurata meitä.

Santoriinilla istuin siniselle penkille levähtämään ja kohta sinne penkin alle ilmestyi koirakaveri.

Vanharouva ylhäällä oikealla oli niin raskaana, että pelkäsin jo joutuvani kätilöksi. Oikeastaan, se olisi ollut aika hienoa.

Keskimmäisessä kuvassa näytän tämän parivaljakon, joka myös kulki kappaleen matkaa perässämme. Onneksi lauma ei siitä enää kasvanut.

Oikealla oleva pieni ruskea koira oli varmasti kokenut elämässään kovia, kun se niin arkana meitä lähestyi.

Pikkuinen spanieli oli tullut isäntänsä kaveriksi ruohoa leikkaamaan, täytyihän hommassa pomo olla. :)

Alhaalla kaksi sikeitä vetävää koiraa liittyivät myös huilikaveriksi siestaa pitämään.

Ikävä vaan, että näihin vieraisiin koiriin ei uskalla tarkempaa tuttavuutta tehdä, ystävällinen puhekin heille tuntuu riittävän. Hyvin ymmärsivät Välimeren koirat suomeakin. Pienet rapsutukset olisivat varmaankin tehneet kutaa hauveleille, mutta on kuitenkin viisasta olla varuillaan, huolimatta kunnossa olevasta rokotuksesta.

Seuraavan kollaasin voisikin tehdä Välimerellisistä kissoista. ;)

17. tammikuuta.

Hauska haaste löytyi täältä. Hakusessa oli kuva tältä vuodelta, puolenvuoden, vuoden ja kahdenvuoden takaa. Parin-kolmen päivän heitto sallittiin. Käänsin tämän jutun toisin päin. Tässä on kuva kolmen vuoden takaa 16.01.2007. Oli valittava tämä vanhempi kuva, koska kuvaa tammikuulta 2008 ei löytynyt.

Tämä kuva on otettu 17.01. 2009 Nerjassa hotellin parvekkeelta.

Kaunis iltarusko on kuvattu 17.07.2009 Päijänteellä.

Tuorein kuva on Lahdesta 17.01 2010

Helsinki hylkäsi Miinan

Hieno pääkaupunkimme ei ymmärtänyt Miina Äkkijyrkän arvoa.

Surullisena katselin televisiosta, kun Miinan kotia arvioitiin tärkeiden herrojen toimesta. Lehmät olivat jo saaneet jostakin kodin tai koteja. Miina sensijaan kertoi, että hänellä ei ole paikkaa minne mennä. Pakkastakin oli melkoisesti. Romanian mustalaisillekin tarjottiin suojaa, mutta Miinalle ei paikkaa löytynyt.

Näistä juridisista kiemuroista Miinan ja Helsingin kaupungin välillä en tiedä tarpeeksi, enkä niihin kommenttia voi laittaa. Kerronpa tässä vaan mitä tavallisen mummelin päässä liikkuu asian tiimoilta.

Jos minun mielipidettäni olisi kysytty, niin olisin neuvonut Helsingin herroja purkamaan Skattan kaikki rötisköt ja rakentamaan Miinalle uuden navetan ja suuren ateljeen, jossa olisi kaikki pelit ja rensselit. Tarpeen olisi myös varastotilaa kierrätystaiteen rakennustarpeille. Uusi tupa olisi tarpeellinen Miinan viihtymiselle ja suurelle luovuudelle. Siellä Miina olisi voinut keskittyä luomaan kuviaan kankaalle ja suunnittelemaan kenkiä italialaisille. Uskon, että Miina uudessa kodissaan olisi luonut jotain uljasta ja unohtumatonta. Siitä koko kansa olisi saanut uutta uskoa suomalaiseen luomisvoimaan.

Tilaa Helsingillä kyllä on, se Miinan vuokraama kahdeksanhehtaarin alue on hyttysenpissa Itämeressä. Vastahan tästä on vuosi kulunut, kun Helsinki nielaisi maukkaimmat palat Sipoon kunnasta.

Miinan uusi Skatta olisi ollut kunniaksi Helsingille ja hieno nähtävyys sitten aikanaan. Ihmiset olisivat tulleet bussilasteittain vierailulle katsomaan Miinan lehmiä ja hienoja veistoksia, niitäkin, joita nyt ehkä emme koskaan näe, kun taiteilijalta on katkaistu siivet.

Itkin, kun katselin tv:stä pientä sitkeää naista, joka käveli kotinsa pihalla kuunnellen selvitysmiesten kapulakieltä.

Toivon, että Miina löytää pian uuden kodin ja jaksaa taas nousta siivilleen. Onko todellakin taiteilijan elämän oltava noin vaikeaa?

Olisipa minulla navetta ja talli.

Kuvia Miinan ammuista olen aikaisemmin laittanut tänne

Lumivaippa peittää pihapiirin ja huijarit kiusaavat.

Tämän lumikasan alla on pakkasta piilossa pala morsiusangervoaitaa.

Oksat kuuluvat luumupuulle, rungon alaosa on lumen suojassa. Takana näkyy kokonaan lumen peitossa olevaa pensasaitaa.

Ajatukseni ja toiveeni ovat jo siirtyneet kevään odotukseen. Keväiset luumupuun kukat puhkeavat, kun omenapuissa on vasta nuppuja.

En löytänyt luumupuusta sellaista kuvaa, jossa runkokin olisi näkynyt. Luumuja oli niin paljon, että lähinnä kameraa oleva oksa painui runsaan sadon takia alas peittämään runkoa. Kuvia kannattaa klikata isommiksi. Tällainen on luonnon kiertokulku meidän luumupuulla.


Asiasta kolmanteen. Minua kiusaa norjalainen kännykkähuijari. Tänäänkin tuli jo kolmas puhelu samasta numerosta. Taata tutki netistä kuka soittaja voisi olla. Sai sitten selville, että samasta numerosta oli soitettu useisiin suomalaisiin puhelimiin. Kukaan ei ollut vastannut puheluun, vaan olivat näyttäneet punaista luuria. Kannattaa olla tarkkana, jos soittaja on tuntematon.

Aikaisemmin minulle soitettiin San Marinosta, niillä oli sellainen tyyli, että soitto katkesi hyvin nopeasti. Sillä houkuteltiin soittamaan vastapuhelu, joka sitten tulikin huijatulle kalliiksi. En vastannut, enkä soittanut takaisin, onneksi.

Tämä norjalainen antaa puhelimen soida reilun ajan. Minäkin kuuntelen ihan rauhassa Chopanin Minuuttivalssia pitkän pätkän. En tiedä mikä tällä soittajalla on jujuna, raha tietenkin, mutta millä systeemillä.

Vaikka en olekaan näihin puheluihin vastannut, niin häiritsevät ne ihmisen elämää. Siestaaminenkin keskeytyy ikävästi ja nyt ei meinaa uskaltaa vastata ollenkaan tuntemattomiin soittoihin. Voisihan se kuitenkin olla ihan normaali soittokin, joku tuttu olisi ehkä kysynyt numeroa tiedustelusta. Asiaakin voisi olla, mutta mammapa ei uskalla vastata.

Talvipäivä Lahdessa

Huurteinen kaupunki oli kaunis kuin pumpuliin kuorrutettu satumaa.

Lauantaina lähdimme jo aamulla matkaan. Taata oli varannut minulle pienen syntymäpäiväyllätyksen. Ajoimme vanhaa tietä, kun samalla halusimme nauttia kauniiden talvisten maisemien katselusta. Tosin minulla oli sukankudin täydessä toiminnassa, mutta eihän siihen perussukkaan enää tuijotella tarvitse. Itsekseen sujuu luultavasti pienten torkkujenkin aikana silmukointi. ;)

Hiihtostadionin hyppyrimäet hallitsevat maisemakuvaa. Sunnuntaina radiomastot eivät näkyneet ylhäälle asti ilmassa leijuvan huurteen takia. Radiomastoja on lähdettävä kuvaamaan joskus selkeällä ilmalla.

Kaupungintalo näytti hienolta lumikiteisiin kiedottuna.

Torilla oli vielä joulukuusikin kaupunkia somistamassa.

Kiertelimme kaupunkia katselemassa ja koska oli syntymäpäiväni taata antoi minun suunnitella ohjelman. Tutkimme teatteritarjontaakin lauantai-iltapäiväksi, mutta mitään tarpeeksi kiinnostavaa ei silläkertaa ollut tarjolla.

Päädyimme sitten menemään elokuviin. Sekin on meille harvinaista herkkua, kun täältä meiltä asti ei tule elokuviin lähdettyä. Jää useimmiten pelkäksi aikomukseksi.

Kälyni oli suositellut "Pientä Säätöä" elokuvaa mukavana ja hauskana katsottavana. Taata olisi ehkä valinnut jonkun muun elokuvan, mutta ei hän sitten huonona pitänyt tätäkään. Ensi kerralla taata saa valita leffan, sen lupaan.

Valintaani tähän "säätöön" vaikutti suuresti naispääosanesittäjä Meryl Streep. Pidän tästä näyttelijästä, hän on niin luonteva ja konstailematon. Luulisin ettei Meryliin ole pumpattu silikoonia tai botoxia, ainakin hän näyttää luonnollisen kauniilta. En ymmärrä miten nuoret kauniit naiset suostuvat niin tyhmään toimenpiteeseen, että antavat rakentaa itselleen Ines-ankan huulet.

Uudeksi nykyelokuvaksi filmi oli melko sovinnainen. Tosin minua hämmensi ja olisin toivonutkin, että elokuvassa olisi onnistuttu juhlimaan ilman "ruohokäärylettä". Luulisin, että elokuvan tarkastajatkin olivat siitä syystä laittaneet elokuvan katsojille alaikärajaksi 11v.

Oli miten oli, Meryl Streep, lunasti taas odotukseni , hän oli aivan yhtä loistava kuin ennenkin.

Kävimme myös syömässä hyvää ruokaa kynttilän valossa, mamma ja taata kahdestaan nurkkapöydässä. Aamulla hotellissa oli maukas aamupala, sillä selvisimme kotiin asti oikein hyvin.

Tuumin jo tuossa, että nyt en puhu kirpputoreista mitään, lässähtää vaan hieno tunnelma. Pakko kuitenkin kertoa, että Lahdessa on lukuisia isoja kirppiksiä, niissä on mukava käydä tutkimusmatkoilla. Rautatienkadulla oli jännä kirppis hylättyjen ja kodittomin kissojen kotia varten. Täältä löysin yhden Riihimäen vanhan pikkuisen luulasikipon viidelläkymmenellä sentillä.

"Kodittomat kissat ry:n kirppis, Rautatienkatu 1, Lahti (tuotto hyväntekeväisyyteen)".

Synttärimatka onnistui hyvin, olimme ihan tyytyväisiä. Kiitos taatalle!
Yhdet miesten sukatkin tuli kudottua siinä sivussa. En sentään elokuviin kehdannut kutiletta ottaa. Olisi voinut käydä niin, että taata ei olisi minua tuntenut, jos olisin sielläkin lankaa syttyrälle laitellut.

Yksi juttu vielä, miten ihmeessä ihmiset pystyvät leffassa jauhamaan perunakapan kokoisen lootan popkornia ja juomaan litran cokista? ? Tämä hämmästeli.

Musta-puna

Musta-punaisia kollaaseja löytyy täältä lisää.

Nuo punamustat kankaat olen saksinut kansallipuvuista. Tuo riikinkukon sulka on peräisin yhdestä hämmentävästä hatusta, joka liukui edessäni ylöspäin "liftissä" Vikingin terminaalissa.
Vadelmat olen itse poiminut ojilta ja aitovieriltä.

Me siestaajat

16. tammikuuta on taas se päivä, jolloin mittariin tulee vuosi lisää.

Perjantaikerhomme palasi taas joululomilta. Oli mukava nähdä tuttuja kasvoja.

Joimme yhdessä kahvia ja teetä. Kertoilimme joulunajan kuulumiset ja maisterimme luki kivoja runoja ja aforismeja ikääntyneille ja ikääntymisestä yleensä.

Katsotaanpa mitä Juhani Mäkelä sanoo ikääntymisen iloista.

"Nuorena ihminen joutuu jännittämään monien muiden murheiden lisäksi sitä mitä tulevaisuus tuo tullessaan.Vanhana tietää mitä se on tuonut, joten voi keskittyä muihin asioihin."

"Älyttömien muotien perässä ei enää tarvitse juosta. Ei tule mieleenkään pohtia pitäisikö ottaa lävistyksiä kieleen tai tatuoitu perhonen takapuoleen. Äärimmäisen harvoin tuntee tarvetta lähteä yön pimeydessä töhrimään graffiteja julkisiin seiniin."

"Vanhoja ovat kymmenen vuotta minua vanhemmat.
Ovat aina olleet."

"Ja mitähän te teette työksenne?"
"Olen eläkeläinen."
"Ei se mitään työtä ole. Jotain te kuitenkin teette?"
"Jaa...ainakin minä nukun iltapäivisin siestaa."
"No, tulihan se sieltä. Pannaan tähän kaavakkeeseen ammatin kohdalle, että siestaaja."

"Olen päättänyt luopua poikani kasvattamisesta."
"Miten sinä nyt niin?"
"Hän ei suostu tottelemaan minua enää täytettyään viisikymmentä." (sivu 210)

Lisää näitä juttuja voi lukea Juhani Mäkelän kirjasta , "Noin seitsemänkymppisen kirja".

Kukka on kukkinut pihallamme viime kesänä.

Mustikkalettumysteeri

Tänään oli leuto ja mukava talvipäivä, uskaltauduin lähtemään kylille. Otin vielä kaksi kuvaakin muistoksi tästä hienosta tammikuusta.

Kävin palvelutalolla tapaamassa mummoystävääni. Moneen viikkoon en ole voinut käydä ystäväni luona, kun en halunnut viedä vanhuksille flunssapöpöjä tuliaisiksi.

Tulin niin iloiseksi, kun huomasin olevani tervetullut. Luimme ensimmäiseksi päivän tunnussanan tälle päivälle ja viikoksi eteenpäin. Tämä on se vierailuni rutiiniosuus. Meillä olikin tällä kerralla paljon kertomista toisillemme, olihan edellinen käyntini jo ennen joulua. Kerroin mukavista joulupäivistämme Turussa ja ystäväni kertoi muistojaan Karjalasta, evakkomatkasta ja sijoituspaikasta eteläisessä Suomessa. Olen kuullut nämä kertomukset jo monta kertaa, mutta ei se mitään. Tärkeintä on, että ystävämummoni saa purkaa tuntojaan ja muistojaan.

Tämä seuraava kuva on palvelutalon pihapiiristä. Kaunis maisema näkyy ikkunasta.

Hiljalleen sitten tassuttelin kotiin apteekin kautta.

Minua oikein järkytti oma kuntoni, normaaliin kymmenenminuutin matkaan meni puoli tuntia. Tosin vaihdoin muutaman sanan naapurin isännän kanssa, joka oli katollaan lunta luomassa.
On niin masentavaa, kun henki ei kulje, vaikka pakkasta oli vain -4 astetta. Rankka tauti tuo influenssa, liekö ollut itseään sikaa, kunto ainakin on mennyttä.

Avasin koneen ja aloin tutkia päivän uutisia. Näkökenttääni levähti sitten ihana kuva mustikkalettutornista. Masennukseni häipyikin sen tien, kun olin päättänyt paistaa meille kummallekin lettutornit. Ruoka minun masennukseni on ennenkin karkoittanut, voi sentään, puntari huokaa. En yhtään ihmettele ameriikkalaisten ylipainoa, jos he aamiaiseksi näitä "pancakes" usein syövät.

Nyt on letut syöty ja olo on kuin puutiaisella. Päätin laittaa teillekin linkin tähän makoisan lettukasan reseptiin, mutta kas kummaa.... Ei ollut enää kuvaa tai reseptiä MTV3:lla, vaikka Googlekin niin väitti.


Täältä löytyi sitten samanlaisin ainesosin varustettu ohje, tosin tämä on tupla-annos. Selvisiköhän reseptinkatoamismysteeri tässä?

Villaa ja vitamiinia,

on viimeaikoina tarvittu. Saatuani toistakymmentä sukkaparia väännettyä Seitsemän veljestä langasta, niin teki mieli hieman keventää tuotevalikoimaa välillä.


Vitamiinien voimalla on taas tautikin voitettu.



Kävin hankkimassa lankoja vauvantarvikkeille. Tästä kun laittaa lankaa syttyrälle, niin moni vauva saa pikkuruiset tossut.



Olen niin malttamaton luonne, etten malta odottaa vauvan sukkien valmistumista, vaan kuva piti jo laittaa keskeneräisestä työstä. Eilalta sain kivan neuleohjeen noiden sukkien varteen. Kiitos vaan Eilalle, luulisin tuosta vielä sukkaparin syntyvän.



Isommat sukat lähtivät jo pakkasta torjumaan.



Uusi lankaerä on jo odottamassa. Eipä taida enää tämän talven pakkasiin ehtiä.

Pieni polku metsän halki vie.

Vuoden ensimmäinen metsäretki huikaisevan kauniina talvipäivänä.

Mustavalkoinen

Täällä on lisää mustavalkoista.

Keskellä oikealla on vanhasta kortista otettu kuva.

Enkeleitä on,

ainakin meillä. Kylmän talvipäivän ratoksi innostuin kuvaamaan kodissamme asuvia enkeleitä. Monenlaisia näkemyksiä enkeleistä meiltäkin löytyi, hausk0ja ja huolella tehtyjä. Kuvaa klikkaamalla saa tarkempaa selvyyttä kohteista.

Enkeleitä en erityisesti keräile, mutta niitä on vaan kertynyt vuosien myötä. Kuvatut enkelit ovat kaikki ystävien lahjoja.

Teetä kahdelle

Kazza järjesti syksyllä arpajaiset, niistä kerroin täällä

Lupasin myöhemmin kertoa miltä tee maistui. Tänään se suuri makutesti tehtiin. Teestä tuli melko vaaleaa, mikä on selvää, koska pohjana on vihreä tee. Rasia on hyvin tiivis, joten aromit olivat tallella. Pidimme kumpikin teen mausta. Nyt herää vaan kysymys, saako sitä ostaa Suomesta?

Tammikuussa on kotiin saatava tulppaaneja, ne ennakoivat kauneudellaan kevättä ja kesää. Valkoinen on lempivärini. Joskus jos oikein riehaannun ostan monta kimppua.

Näistä teeastioista tekisi mieleni pikkuisen kertoa. Taata oli joku vuosi sitten työmatkalla Burkhausenissa Saksassa. Ostin itselleni lipun samaan koneeseen ja lähdin mukaan. Taata oli päivät työssä ja minä kiertelin tutustumassa kaupunkiin. Eräässä antiikkiliikkeessä vierailin joka päivä, siellä oli niin paljon katsottavaa ja ihailtavaa. Matkamuistoksi reppuun löytyi tämä teeserviisi kahdelle. Siihen kuuluu kupit, teekannu, kermakannu ja pikkuruinen kannu, jonka tarkoitusta en heti hoksannut. Omistajarouva minulle sitten selvitti, että se pikkuinen on sitruunamehua varten tai hunajaakin siihen voi pari lusikallista saada mahtumaan. Tuskin tämä serviisi mitään arvokasta antiikkia on, koska minunkin kukkaroni sen hankkimisen kesti. Kiva matkamuisto kuitenkin.

Kaupunki oli ihan Itävallan rajalla. Kävin joka päivä lenkillä Itävallan puolella. Silloin oli kevät ja käki kukkui. Ylitin sillan hotellin lähellä ja olinkin jo toisessa maassa. Kuljin sitten kaunista rantakatua seuraavalle sillalle ja tulin takaisin Saksan puolelle. Joki oli rajana, kukaan ei kertaakaan kysellyt mitään papereita. Pidin kuitenkin passia mukanani, varmuuden vuoksi.


Katoin oikein olohuoneen sohvapöydälle, kun oli olevinaan hieman juhlantynkääkin.

Usein käy niin, että yksi asia johtaa toiseen. Tämänkin jutun piti koskea teen maistelua, mutta teekupit johtivatkin sitten ajatukset kuppien hankintamatkalle.

Tässä kuvia Saksan ja Itävallan rajajoelta, Burkhausenista.


Kävelyllä Itävallan puolella.



Tämä kuva on joenrantaa Saksan puolella.



Teekuppien leima.

Arvaus meni nappiin.

Maija järjesti ennen joulua blogissaan arvauskilpailun täällä.
Olen niin monta kertaa käynyt ihailemassa Maijan kokoelmaa, että jonkinlainen tuntuma siihen oli olemassa. Ensin harkitsin laittavani 150, mutta sitten tuumin, että tasalukua voi arvailla moni muukin. Päädyin sitten 152: n.

Eilen sain Maijalta ihanan paketin. Siellä oli puinen Aaltovati, kattilavahti, kaunis enkeli ja suloinen enkelikortti.

Täytyy vielä tunnustaa tyhmyyteni, ei ollut oikein selvää kuvaa kattilavahdista. Mikä se on? Kuukkeli sitten selvitti asian. Miten ihmeessä olen tullut toimeen ennen Googlea?

Tämä enkeli on niin kaunis, että laitan siitä vielä erikseen oman kuvan. Kiitos vielä Maijalle palkinnosta. Nyt minullakin on viisi Aaltoa, kaksi puista ja kolme lasista. :)