Aloitettu toukokuussa, saatu valmiiksi 14.02.2010
Eilen Sulhon päivänä muistelin setääni, jonka kodissa vietin rauhallisen kesän ja talven.
Tapahtumat alkoivat siitä, kun isäni oli päässyt lomalle ja minut oli tuotu kotiin mamman luota. Setäni oli tullut vaimonsa kanssa maalta meille kylään, en muista nähneeni heitä koskaan aikaisemmin. Aikuiset siinä seurustelivat keskenään ja uskoisin, että korvikekuppiin oli lorautettu jotain "miestäväkevämpääkin". Tunnelma vaikutti hilpeältä. Minut nostettiin nukkumaan omaan pinnasänkyyni.
Nyt tämä ystävällinen pariskunta on jo muuttanut täältä ikuisuuteen. Setäni liian nuorena, monien sairauksien uuvuttamana hän nukkui pois kolmekymmentäyhdeksän vuotiaana.
Aamulla äiti herätteli minua ja auttoi vaatetta päälleni, samalla hän kertoi minulle kauhistuttavan uutisen. Sinä pääset nyt setäsi luo maalle sotaa pakoon. Minä siinä väänsin itkua ja setäkin vaimoineen jo alkoi ehdotella, että jos sittenkin Unelma jäisi kotiin. Äiti piti kuitenkin kiinni heidän lupauksestaan ja niin minä taas jouduin lähtemään. Vaikka lähtö silloin tuntui pahalta, niin nyt jälkeenpäin olen tiedostanut, että se oli parasta mitä minulle oli tapahtunut tämän kaamean sodan aikana. Maalla oli ruokaa ja turvallista. Yöllä ei tarvinnut lähteä kesken unien pommisuojaan. Setäni vaimo oli lempeä ja kiltti ihminen, vieläkin siunaan hänen muistoaan.
Siellä maalla oli minulle mukava yllätys, serkkutyttö. Hän oli pikkuisen minua vanhempi, mutta pieni tyttö kuitenkin. Ensimmäistä kertaa minulla oli oikein läheinen leikkikaveri ja setäni kodissa minua kohdeltiin tasa-arvoisena serkkuni kanssa. Siellä lempeä täti opetti meille tytöille iltarukouksen.
"Levolle lasken luojani
armias ole suojani,
jos sijaltain en nousisi
Taivaaseen ota tykösi.
Isä lasten armias
siunaa mua pienoistas".
Kaksi viimeistä jaetta ei kai kuuluisi tähän rukoukseen, mutta minä olen niistä pitänyt kiinni ja opettanut tämän version omille ja lastenilapsille.
Setäni perhe asui suuren maatalon alueella ja molemmat vanhemmat olivat talon töissä. Setäni oli kolmisen vuotta isääni vanhempi. Hän ei joutunut ollenkaan lähtemään rintamalle huonon terveytensä takia, niinpä hän sai tehdä talon töitä voimiensa mukaan. Usein näin hänet ajamassa hevosella heiniä ladoista navetalle ja talliin. Täti oli työssä navetalla ja joskus auttamassa talon ikkunoiden pesussa tai suursiivouksissa.
Siellä maalaistalon pihapiirissä tapahtui kokoajan jotakin, minulla on sieltä mukavia muistoja, myös vähemmän mukavia. Aikuisilla oli paljon töitä ja me tytöt saimme viettää aikaamme omien mieltymystemme mukaan. Sunnuntai aamu oli poikkeus. Silloin koko talon väki kokoontui päärakennuksen isoon tupaan kuuntelemaan jumalanpalvelusta radiosta. Se hartauden harjoittaminen oli vilkkaille lapsille vaikeaa. Hiljaa kuitenkin istuttiin, siitä oli kotona annettu sellaiset ohjeet, että niitä oli paras noudattaa.
Nyt en ole aivan varma tulinko setäni kotiin myöhään syksyllä, vai oliko silloin jo talvi. Talvesta ei ole paljon muistikuvia, mutta yksi tapahtuma jäytää joskus vieläkin mieltäni. Muistan, että meille tuli serkun kanssa joskus riitaa hänen potkukelkastaan. Tätini sitten päätti kirjoittaa äidille, että hän lähettäisi kaupungista minun oman potkurini maalle. Äiti oli luvannut tulla tuomaan sitä kelkkaa ja päiväkin oli sovittu. Päivän ainoa linja-auto tuli sinne kylälle illansuussa, oli jo hieman hämärääkin. Me lähdimme serkun kanssa pysäkille äitiä vastaan, taapersimme lumessa pitkää viivasuoraa tietä maantielle asti. Aikanaan linjuri sieltä sitten ilmestyikin näköpiiriin ja katolla oli kaksi potkukelkkaa, onnellinen minä. Se onni loppui lyhyeen, kun auto hurautti ohi pysähtymättä, lumet vaan pöllysivät pienten silmille. Äiti ei tullutkaan, ei koko talvena.
Sinä talvena täytin viisi vuotta. Muistan ensimmäisen näkemäni kuolleen eläimen. Emakko oli synnyttänyt ison joukon pieniä vaaleanpunaisia possuja, kävimme tietenkin niitä ihastelemassa. Seuraavana päivänä yksi pikkuisista possuista oli kuollut ja oli heitetty ulos sontaluukusta navetan taakse. Siellä kuollut possu makasi pahaa hajua hönkäilevän lantakasan päällä. Näin minäkin luonnonmenetelmällä opin kuoleman lopullisuuden.
Kerran olin itsekin suuressa vaarassa. Hätääntyneiden aikuisten vakavista ilmeistä sen huomasi.
Olin kiivennyt navetassa suureen viljalaariin, joka oli puolillaan eläimille tarkoitettua hernejauhetta. Muistan istuneeni laarissa jauhojen päällä ja työntelin kaksinkäsin makeaa hernejauhoa suuhuni. Jonkin ajan kuluttua vatsaan alkoi koskea ja pieni masu oli kuin tynnyri. Jauho alkoi turvota vatsassani. Täti oli hirveän huolissaan, karjakkokin haettiin apuun. Minua hoidettiin kuin ähkyistä lehmää, muuta en muista, mutta öljyllä oli jotain osuutta toipumiseeni.
Ihana kevät tuli ja me läträsimme brunnilla sammakonkutua. Minulla oli sininen mekko, jossa oli paljon pieniä kukkia. Kukkamekko oli minulle mieluinen, siksi se onkin jäänyt kaunistamaan vanhoja muistojani.
Tätini lähti polkupyörällä kauppalaan ja serkkuni pääsi mukaan pyöräntarkalla. Muistan kuinka minua ensin hieman kirpaisi, olisin mieluusti mennyt mukaan. Täti oli kuitenkin järjestänyt minulle korvaukseksi mukavan päivän. Naapurin tummatukkaista Valio-poikaa oli pyydetty vahtimaan minua. Valio oli jo iso poika, koska hän jaksoi kantaa minua harteillaan. Kiertelimme pitkin kujia ja Valio tiesi paljon kukkien nimiä. Minulle kerättiin kaunis kimppu sinisiä metsäorvokkejakin. Päivä oli oikein mukava, aurinko paistoi ja linnut lauloivat. Seuraavakin päivä oli kaunis ja yritin taas lähestyä poikaa, mutta hän ei enää vilkaissutkaan minua, olin pelkkää ilmaa. En silloin oikein tajunnut, että Valiolle oli maksettu palkkaa lapsenvahtina olosta, ei siis ollutkaan mitään uutta ystävää. Siinä oli minulle taas uusi opetus. Kaikki ei olekaan sitä, miltä ensin näyttää.
Loppukesällä pääsin taas kotiin ja isäkin kotiutettiin lokakuussa. Pääsin tutustumaan isääni paremmin. Minulla ei ole mitään muistikuvaa isän kotiintulosta. Olen sitä joskus ihmetellytkin, kun muutamia asioita muistan niin kristallin kirkkaasti.
