Vapputervehdys

Mukulaleinikki eilen kuvattuna.



Valkoiset tulppaanit.



Tuomi kukkii.



Valkovuokot



Pikkuiset orvokit kasvavat kalliolla. Orvokkipelto on hieno, jos klikkaat kuvan auki.

Mukulaleinikkiä lukuunottamatta muut kuvat ovat taatan vanhalla kameralla otettuja. Opettelen tässä siirtämään kuvia kansioista blogiin. Joudun käyttämään vanhojakin kuvia, kun uusia en ole vielä ehtinyt ottaa. Uusi kamerani tuntuu ihan hyvältä, paljon huteja vielä tulee, mutta se ei ole kameran syytä.

Suomalaista lasia

Ihastuin niihin lukuisiin sinisiin kollaaseihin, joita kävin tutkimassa, niin paljon että halusin vielä kokeilla lisää. Meillä oli kotona näitä Riihimäen kauniita sinisiä astioita joskus neljäkymmentä luvulla. Aikojen saatossa melkein kaikki olivat menneet rikki, ainoastaan yksi kulho oli jäljellä. Nyt olen vuosien kuluessa kirpputoreilta löytänyt näitä astioita ja kerännyt kaappiini.

Kollaasin teko on vielä haparoimista. Yritin siirtää lautasen pohjaa alanurkkaan oikealle, mutta ei sitten millään onnistunut.

Tässä on sitten muitakin sinisiä suomalaisia kukkamaljakoita. Nuo vanhat "lumpeet" pärjäävät oikein hyvin vertailussa uusien kanssa, Saara Hopean malja taitaa olla näistä vanhin.

Kannattaa klikata kuva isommaksi.

Kansallisen veteraanipäivän kunniaksi

Ukille orvokki.

Meemi

Meemi: tuntomerkkejä

24.04.2009 - 23:02

Nyt (ja aiemminkin) on ollut paljon liikkeellä fakta-haasteita, esim. kerro 20 faktaa jne. Tämä haaste ei käsittelekään faktoja, vaan tuntomerkkejä. Kerro yksityiskohtia itsestäsi ja jaa ne muille. Haasta sitten 5 muuta bloggaajaa tekemään sama edelleen.

Tanssiva harmaa pantteri haastoi kertomaan tuntomerkkejä. Vastaus on seuraava:

I. Olen se mummeli, joka huomaa kaikki koirat ja kylän koirat tuntevat minut.

2. Tulen paikalle aina etuajassa.

3. Bussipysäkillä en huido sateenvarjollani, vaikka nuorukaiset lähes kaatavat minut rynnätessään edelläni bussiin. ( katso no 2. ) Ymmärrän, että heidän
täytyy varmistaa itselleen istumapaikka.

4. Yleensä viihdyn kotona, mutta metsälenkillä minut tapaa sauvoin
varustautuneena.

5. Isossa ryhmässä olen yleensä hiljaa. Tosipaikan tullen en jää tuppisuuksi.

6. Olen isoäiti ja ennenpitkää vierustoverini esim, bussissa on saanut tutustua
lastenlasteni pikkuruisiin koulukuviin.

7. Olen sitä mieltä, että ystävällinen hymy korvaa usein tyhjät sanat.

Kevättä etsimässä

Pihallamme vieraili nokkosperhonen



Valkovuokot aurinkoisella riteellä, pikkukäenrieskakin on päässyt kuvaan





Orava siinä nakertaa kaarnan pala, vai pesätarpeitako on keräämässä.



Kiurunkannus


Sinivuokko



Pikkuinen orava



Pieni on kaunista




Pihalla valkoiset krookukset





Ensimmäinen leskenlehti


Kevään ensimmäinen neitoperho

Jälleen Myllykylässä.

Nyt on varmaankin paras aloittaa siitä pimeästä illasta ja saapumisestamme Marian kanssa Myllykylään.

Tiedonkulku oli silloin hankalaa, kun puhelinta ei ollut, en tiedä oliko koko kylällä. Posti oli ainoa tietojen välittäjä mammalta kaupunkiin ja päinvastoin. Postinkulku olikin siihen aikaan mallikasta, kun Kusti polki niin posti kulki. Äitini oli kuitenkin niin impulssiivinen henkilö, että hän ei malttanut odotella kirjekyyhkyä, vaan laittoi tytöt matkaan. Maria oli kauhuissaan, hän pelkäsi, että me ei ikinä löydetä perille. Mammani sitten myöhemmin kertoi minulle, että olin rauhoitellut Mariaa:" Löydän kyllä mammani mökin, jos kuljettaja vaan pysäyttää koulun luona ".

Kuljettaja oli työnsä hallitseva mies ja muisti pysäyttää auton koulun luona. Siinä me sitten Marian kanssa talsimme lumista tietä ja polkua mamman mökille. Mamma oli jo nukkumassa ja koko kylä oli pimeänä. Saimme viimein mamman hereille ja kuulin hänen eteisessä poistavan pönkän oven edestä. Mamma siellä kyseli, että kuka nyt vielä sisään pyrkii?. Unelma ja Maria täällä. "Voi Herra Jumala, anna mun kaikki kestää". Siinä se suurinpiirtein oli, mitä mamma sai sanotuksi. Maria antoi laukustaan äitini laittaman kirjeen. Mamma luki ja "porasi" ( itki ). Käytiin sitten nukkumaan olkipatjoille vällyjen alle. Aamulla mamma sitten vakavin ilmein ilmoitti, että hän on nyt kirjoittanut Turkuun ja Maria lähtee sitä viemään. Mamma oli siinä kirjeessä selvin sanoin ilmoittanut, että hänellä ei ole varaa ruokkia nuorta ihmistä eikä hänellä ole tarvetta apulaiseen, Unelma saa jäädä. Saatoimme Marian Turun autoon ja senjälkeen en häntä enää nähnyt.

Marian kohtalosta en tiedä mitään. Osa silloisista inkeriläisistä pakolaisista jouduttiin palauttamaan Neuvostoliittoon ja huhuttiin osan paenneen Ruotsiin. Olisi se hienoa jos saisin tietää Mariasta jotain, vaikeaa on yrittää selvittää hänen kohtaloaan kun en edes sukunimeä tiedä. Minulle hän oli sellainen pieni suojelusenkeli, joka kulki kanssani kappaleen matkaa.

Tullessani Myllykylään minulla oli jalassani jonkinlaiset kumitossut ja nekin olivat rikkinäiset, koska joku osa oli kiinnitetty hakaneulalla. Mamma ompeli minulle Marttayhdistyksen neuvojen mukaiset tollukkaat. Päällinen ommeltiin vanhoista loppuunkäytetyistä vaatteista. Laitettiin monta kerrosta kangasta päällekkäin ja tikattiin puolensentin välein kerrokset yhteen. Saatiin syntymään sellainen paksu levy, josta sitten leikattiin kaavan mukaan tossun päällinen. Pohjaksi mamma uhrasi vanhan nahkapaloista tehdyn kauppakassinsa. Mamma teki itselleen samanlaiset tossut. Vettä ne tossut eivät pitäneet, mutta silloin olikin talvi ja pakkanen. Lämpimät tallukat niistä tuli. Kiitos vaan rakkaalle mammalleni.

Nyt olin jo kasvanut vähän isommaksi ja mamma uskalsi päästää minut leikkimään toisten lasten kanssa ulos. Kulkutautejakaan ei kylällä enää ollut. Mamma oli kerännyt minulle suuren kopallisen tyhjiä lankarullia, ne olivat mainioita sota-ajan leegoja. Minulla oli myös mamman tekemä nukke, sitä roikotin joka paikkaan mukanani. Naapurin Ullan kanssa leikimme pihalla käpylehmillä. Yhtään kuvaa ei noilta ajoilta ole, mutta tänään taata teki minulle muutaman käpylehmän kuvausta varten.


Minulla oli toinenkin ystävä Myllykylässä, Kaarina. Hän oli Helsingistä tullut sotaa pakoon mamman naapuriin. Kaarina oli minua vanhempi, koska syksyllä hän jo meni kouluun. Kaarinalla oli paljon ihania tavaroita, kauniita paperinukkeja, kiiltokuvia ja kirjoja. Sellaisista en ollut osannut edes unta nähdä. Kaarinan Myllykylänisä oli mylläri, hän oli aina valkoisena jauhoista. Mekin yritimme roikkua usein myllyllä, kun siellä oli vaikka mitä jännittävää. Aina meidät häädettiin pois, koska se oli kuulemma lapsille vaarallinen paikka. Mehän siirryimme sitten jokirantaan. Sielläkin tapahtui aina merkillisiä asioita. Kylän naiset tulivat sinne pesemään pyykkiä, tekemään perunajauhoja tai keittämään saippuaa. Tänäkään päivänä en tiedä mistä sitä saippuaa keitettiin, sen muistan, että pahalta haisi. Lopputuloskaan ei ollut mitään Luxia, vaan rumaa harmaata möykkyä. Naiset puhuivat käpykaartilaisista ja desanteista, vaikeita asioita niin pienelle.

Kaarinan kotiin johti maantieltä koivukuja, siinä kasvoi vanhoja hienoja koivuja. Niissä oli alhaallakin paksuja tukevia oksia, siellä me sitten aikuisten kauhuksi kiipeilimme ja nautimme elämästä, sota unohtui. Syksyllä keräsimme lumimarjapensaan ja hopeapajun marjoja ja säilösimme niitä leikkimökissä pieniin lasipurkkeihin, yritimme matkia aikuisia. Tulipahan vaan mieleeni, että kuinkahan myrkyllisiä nuo marjat olivat. Ei me niitä syöty, mutta käsiteltiin kuitenkin.

Mamman täytyi joskus lähteä viemään ompeluksia pitkien matkojen taakse. Illalla hän kertoi, että aamulla kun herään, mamma ei ole kotona, älä yhtään huolestu, syö vaan voileipäsi ja ala väritellä tai piirtää. Aikanaan mamma sitten palasi ja esiliinan taskusta löytyi aina jotain hyvää, piparkakku tai pullapala. Mamma ompeli isännille flanellipaitoja ja -housuja, emännille luukkupöksyjä ja esiliinoja, mitä milloinkin. Palkaksi hän usein sai elintarvikkeita ja korvikettakin joskus tarjosivat pitkän matkan kulkeneelle. Mamma ei raskinnut itse syödä tarjottavia vaan laittoi minua varten esiliinan taskuun. Voi, rakas mammani. - niin minäkin toisin omille lapsenlapsilleni.

Ompelutöiden lisäksi mamma teki paperikukkia. Kreppipaperista ja kukkalangasta mamman taitavista sormista syntyi kauniita tulppaaneita ja ruusuja. Joskus joku tilasi mustia tulppaaneja hautajaiskukiksi. Jostain kumman syystä ne mustat olivat mielestäni hienoja. Niin se vaan oli, että talviaikaan ihmiset joutuivat peittämään rakkaansa hautakummun paperikukilla. Useimmiten kukat kuitenkin olivat punaisia, keltaisia tai valkoisia. Mamma opetti minullekin kukantekoa, osaisin varmaan vieläkin.

Kaarinan äiti tuli joskus käymään Helsingistä. Hän tuoksui hyvälle ja oli mielestäni hyvin kaunis. Hän toi Kaarinalle tuliaisia, minäkin sain leikkiä niillä uusilla paperinukeilla.

Yhtään muistikuvaa minulla ei ole oman äitini vierailusta. Ehkä hän kävi, ehkä ei. Näin sen muistan.

Noin vuosi siellä Myllykylässä vierähti, koska muistan olleen talven ja kesän. Mitään muistikuvaa minulla ei ole kotiinpaluusta. Välillä olin kotona, mutta kuinka kauan ja kuka minusta huolehti, siitä en muista mitään. Myöhemmin kerron seuraavasta turvapaikastani setäni ja hänen perheensä luona.

Autius

Katson autiota hiekkarantaa...

Lisää valokuvatorstain kuvia täältä.

Sotani jatkui...

sitten taas kotona äitini luona ja isäni oli siellä, missä talot olivat näin koristellut. Minua hoiteli kuka kulloinkin, tämä ajanjakso mielikuvissani on melko sekava, en osaa määritellä mikä vuosi oli menossa. Muistan vaan, että kävimme äidin kanssa Mynämäellä erään äidin tuttavan kotitalossa. Äiti toivoi, että minut olisi otettu sinne sotalapseksi. Turha reissu, eivät huolineet minua sinne. Kävimme myös Metsämaalla isäni kasvatuskodissa, mutta sielläkin oli sama vastaus, ei jakseta enää pikkulapsia. Serkkuni toisen isoäidin luona sain viettää muutamia päiviä, siellä olikin mukava olla, kun oli oma serkku kaverina. Vieläkin muistan äitini ohjeet, kun hän kehotti minua olemaan oikein kiltti, että saisin jäädä.

Kävimme äidin työpaikalla ja muistan kuinka työnjohtaja oli vihainen äidille runsaista poissaoloista. Tehtaan virkamiehet sitten järjestivät minulle paikan lastentarhaan. Olin siellä tasan yhden päivän ja se tuntui sotani kamalimmalta päivältä. En ollut tottunut olemaan toisten lasten kanssa, olin arka kuin aropupu. Suorastaan järkytyin, kun keskellä päivää huone pimennettiin ja kaikki lapset laitettiin päiväunille. En ollut päiväunia taitanut nukkua sitten vauvavuosieni, siellä minä sitten itkeä tillitin harmaan viltin alla surkeuttani. Kamalalta tuntui sekin, kun lapset pilkkasivat uutta liivihamettani. Tätini sen minulle ompeli jostain vanhasta vaattesta ja se oli liian pitkä, kasvuvaraa oli jätetty. Pahinta kuitenkin oli sen musta väri. Ahdistuin valtavsti, kun lapset kyselivät, että onko isäni kuollut kun pidän mustaa liivihametta. Lopulta en enää itsekään ollut varma oliko isä kuollut tai elossa. Seuraavana yönä sitten pissasin housuuni ja äiti oli vihainen.

Aamulla lähdimme taas lastentarhaa kohti ja minä olin rukoillut äitiäni, ettei hän veisi minua enää sinne kauheaan paikkaan. No, äidille tuli taas rokulipäivä. Nyt jälkeenpäin olen miettinyt, että miksi äiti ei minua sinne tarhaan vienyt vastalauseistani huolimatta. Muutamassa päivässä olisin varmaankin sopeutunut, kun olin jo valmiiksi opetettu kiltiksi.

Turkuun tuli ryhmä pakolaisia Inkeristä. Pitäisi ehkä matkustaa Turkuun maakunta-arkistosta selvittämään minä vuonna tämä tapahtui. Saisin samalla omiakin muistojani ankkuroitua jotenkin tapahtumajärjestykseen. Inkeriläiset majoitettiin Nummenmäen läheisyyteen, Hämeentien varrella olevaan suureen rakennukseen. Olisikohan se ollut jokin seurojentalon tapainen. Kakkosen raitiovaunulla ajoimme sen talon ohi. Siellä yhteen isoon huoneeseen oli asutettu monta perhettä, jokaiselle oli yritetty järjestää hieman yksityisyyttä rakentamalla huopien avulla loosit kullekin perhekunnalle, lapsia oli paljon.

Pakolaiset saivat myös ostokuponkeja, niinkuin paikallisetkin. Kaikkihan silloin oli kortilla. Äiti vaihtoi siellä minun teddyturkkini johonkin sokeri- ja kenkäkuponkiin. Mietin vaan mitä minun päälleni senjälkeen laitettiin. Muistan olleeni katkera takin menetyksestä pitkän aikaa.

Sieltä pakolaisten talosta sitten löytyi minulle hoitajaksi suloinen Maria. Hän oli noin 14 - 15 vuotias pitkä vaalea tyttö. Rakastin Mariaa, hän oli niin kiltti ja lempeä. Marian elinolosuhteista sitten johtui yksi harmillinen tapaus, joka on jäänyt mieleeni. Aloin raapia päätäni ja muutoinkin olo tuntui kummalliselta. Äiti alkoi sitten selvittää asiaa ja pianhan se selvisikin. Meillä oli talossa täitä, kaikilla kolmella oli korvan takana saivareita. Hui kauhistus. Äiti riensi apteekkiin kysymään neuvoa ja tuli sieltä takaisin iso rasvapurkki kassissa. Purkin päällä luki Harmaa salva. Siitä salvasta sitten leivottiin meidän päähämme "kypärät", yhtään hiusta ei saanut jäädä sen lakin ulkopuolelle. Silläkertaa täistä selvittiin, mutta projekti oli hankala. En muista kauanko tuota lakkia jouduimme pitämään, mutta sen peseminen oli työlästä kun kylpyhuonetta ei ollut. Hellan päällä lämmitettiin isossa kattilassa vettä ja sitten tiskipöydällä pesuvadissa pestiin rasvat pois.

Täit taisivat kuitenkin olla pienin murhe niinä päivinä. Meiltä loppui aina ruoka ja nyt äidin olisi vielä pitänyt ruokkia Mariakin. Äitini oli kovin epäkäytännöllinen ihminen talous- ja raha-asioiden hoidossa. Jos jotain oli saatu haalittua kokoon, ne huslattiin menemään saman tien ja lopun edestä oltiin ilman. Tämmöisessä " ilmanolo" tilanteessa äitini taas muisti Myllykylän mamman. Mamma oli edellisellä kerralla valitellut, ettei hän voi minua hoitaa, kun hänen täytyy lähteä viemään ompeluksia kauemmaksikin ja minua ei voi ottaa mukaan, koska en jaksa kävellä kymmeniä kilometrejä. Äiti oli mielestään keksinyt pulmaan hyvän ratkaisun, hän lähetti jonain pimeänä iltana minut ja Marian häkäkaasupiilillä Myllykylään. Koska asiasta ei oltu neuvoteltu etukäteen, niin voitte arvata mikä kalabaliikki siitä syntyi. Jos olette jaksaneet lukea tänne asti, niinpä järkytän hieman lisää, siitä pimeästä illasta alkaa seuraava tarinani.

Kukka avautui

Tänä aamuna avautui yksi kukka tästä vähän erikoisemmasta orkideasta ja uusi kukkavarsi on jo tulossa.





Laitan tämän punaisenkin, vaikka kukka onkin jo parhaat kukkansa menettänyt.



Tämä punainen orkidea on jo kukkinut monta kuukautta, nyt ovat kukkavanan viimeiset kukat jäljellä. Tässäkin kukassa on nuppuja tulossa, ehkä jo kesällä on taas uudet kukat ihailtavana.



Tämä valkoinen on sitä samaa orkideasukua, joka Elegiallakin on. Kukka kestää monta kuukautta.

Mamman eka kollaasi

Tätä on nyt väännetty ankarasti taatan kanssa yhdessä. Kuvat on sitten sarjassa "otetaan mitä on". Oli kuitenkin hauska yrittää.

Löytöjä

Tämän kauniin tyttöfiguurin löysin muutama vuosi sitten Tukholmasta Emmauksen kirpputorilta. Tyttö oli niin viehättävä, että otin sen käteeni lähemmin tarkasteltavaksi. Pohjasta löytyi teksti Anja Kantor Turku. Oi, Turun tyttö, koska hintakin oli kohtuullinen niin päätin kotiuttaa kaunottaren Suomeen.



Myöhemmin olen löytänyt lisää Kantorin tyttöjä, nyt heitä on jo viisi kaunotarta kotiani somistamassa. Hauskasti nämä asiat ihmisen elämässä etenevät. Minun piti matkustaa Tukholmaan löytääkseni keraamikko Anja Kantor. Aikaisemmin en ollut hänen töihinsä törmännyt. Vielä haluaisin löytää ylioppilaspojan näiden kahden valkolakkisen tytön kavaljeeriksi.

Rakas esine

Tämä savinen nuoren tytön pää on minulle tärkeä.

Tyttäreni ilmoittautui vuosia sitten Kansalaisopiston savityökurssille. Siellä hän ensimmäisenä iltana muotoili tämän tytön pään.

Minulle tämä työ on hyvin rakas. Ihailin sitä yhtä hartaana kuin David patsasta Firenzessä. Tämä on kuitenkin lapseni ensimmäinen savityö.

Minun ottamani kuvat eivät tee oikeutta tälle tytölle. Valo tuli pahasti takaapäin. Tulipahan taas saatua yksi oppi lisää kantapään kautta. Otan uudet kuvat jonain päivänä.

Nyt se onnistui

Uudella kameralla onnistuttiin kuvaamaan kaksikotisen pähkinäpensaan pikkuruinen emikukka. Tässä oksassa nyt sattuivat olemaan molemmat, sekä emi- että hedekukat. Nuo pienet punaiset emikukat ovat tuskin kahden millin mittaisia. Harva edes huomaa näin pieniä kukkia. Tämä kuva kannattaa klikata auki, silloin kevään pieni ihme näkyy paremmin.

Tonni on mennyt rikki...

Kiitos kaikille ihanille ihmisille, jotka olette käyneet kurkkaamassa blogiani.

Vajaan kuukauden olen täällä Blogistanian ihmemaassa seikkaillut. Olen löytänyt upeita kuvia ja hienoja, viisaita ja lahjakkaita ihmisiä. Onneksi olen elänyt näin kauan, että vielä tämänkin olen saanut kokea.

Huomasin juuri, että kuvaani olisi pitänyt hieman käsitellä, mutta sen taidon yritän oppia seuraavaksi, tai ensin se kollaasin teko.

Mamman luo Myllykylään

Niin siinä sitten kävi, että äidin oli lähdettävä verkatehtaalle kangasta kutomaan. Kaikki viisitoista vuotta täyttäneet olivat työvelvollisia. Kotirouvat lähtivät tekemään osuuttaan sotaponnisteluissa. Lapsia lähetettiin Ruotsiin, maataloihin ja sukulaisten luo sotaa pakoon. Minä pääsin ensin oman mammani luo Mälläisten Myllykylään.




Mamma eli yksin pienessä harmaassa mökissään ja elätti itseään ompelijana. Ompelutöistä ei silloin pulaa ollutkaan, kun kaikki vanhat vaatteet ratkottiin ja käännettiin eli nykykielellä sanottuna tuunattiin uuteen kuosiin, koska kankaatkin olivat kortilla. Tätä ensimmäistä lähtöäni en kovin kirkkaasti muista, mutta senverran kuitenkin, että häkäpönttölinja-autolla matkustimme. Auto oli tupaten täynnä, monet joutuivat seisomaan käytävällä, se olikin taitolaji senaikuisissa piileissä, jotka olivat paljon nykyisiä matalampia. Pitkä mies siinä joutui taipumaan linkkuveitseksi. Ylämäessä kuljettaja joskus joutui komentamaan matkustajat ulos, kun pönttö ei jaksanut tuottaa tarpeeksi ytyä. Kerran Ketunahteella muistan miesten työntäneen onnikan ylös ja taas matka jatkui.

Ensimmäisellä kerralla, kun minut vietiin mamman luo, niin ikävöin kotiin, varsinkin iltaisin. En silloin tuntenut mammaa kovin hyvin, kun olin harvoin nähnyt ja vain lyhyitä aikoja kerrallaan mamman Turussa käydessä. Pian kuitenkin totuin, mamma piti minusta hyvää huolta ja yöt saimme nukkua rauhassa ilman sireenien ulvontaa.

Olin hyvin yksinäinen lapsi. Mamma ei uskaltanut päästää minua silloin alussa pihapiiristä pois, kun pitäjällä oli liikkellä vaarallisia lastentauteja tulirokkoa, hinkuyskää, sikotautia ja tuhkarokkoa. Kävelimme joskus kulkutautisairaalan ohi ja näimme kuinka vanhemmat olivat lapsiaan katsomassa ikkunoiden takana laudasta kyhätyillä korokkeilla seisten. Mamman tarmokkaiden ponnistelujen ansiosta säästyin tartunnoilta ja siitä hän olikin ylpeä. Muistan kuinka mamma myöhemmin kertoi äidilleni, että kaikilla kylän lapsilla roikkui "varsankontti" nenästä, mutta Unelma on terve ja punaposkinen.

Päiväni kuluivat lukuharjoituksissa ja piirtäminen oli mielipuuhaani. Vaihtelua päivän kulkuun toivat mamman asiakkaat. Kuuntelin korva tarkkana naisten raportit kylän asioista. Minua oli kielletty osallistumasta aikuisten keskusteluihin. Vastata sai jos kysyttiin ja kohtelias oli oltava. Mamma uhkasi luunapilla, jos en tottelisi. Minähän olin niin kiltti ja arka, en koskaan muista saaneeni luunappia kallooni.

Mamma ei koskaan omistanut radiota, mutta gramofoni hänellä oli ja sitä joskus soitettiin, jos tuli mieluisia vieraita. Mamman nuorin poika oli lähtenyt 15 vuotiaana merille, hän oli väärentänyt äitinsä nimen lupalappuun ja lähti merille. Äitinsä kaipasi kuopustaan ja odotti aina kirjeitä. Enoni oli työssä Norjalaisessa laivassa silloin, kun Saksa miehitti Norjan. Enon laiva sattui silloin olemaan Trinidadin saarella, joka oli Englannin aluetta. Laiva internoitiin miehistöineen Englannin toimesta. Miehet kirjoittivat koteihinsa, mutta yhtään kirjettä ei koskaan Myllykylään saapunut. Vasta aikojen kuluttua Suomen Punainen Risti ilmoitti mammalle, että poikanne on internoituna Trinidadilla, kirjoittakaa hänelle. Niitäkään kirjeitä ei toimitettu perille. Mamma oli kuitenkin iloinen siitäkin tiedonjyvästä, että poika oli elossa.

Palataan taas siihen gramofooniin. Mamma kuunteli aina sellaista "Vanha merimies muistelee" levyä. Minäkin opin sen laulun sanat ja muistan ne vieläkin.


"Hän oli maata monta nähnyt,
Oli itää ja etelää,
Oli synnyinmaa unhoon jo jäänyt,
Ei tuntenut ikävää.
Hän oli kaikissa laivoissa tuttu,
Oli niissä kuin kotonaan,
Hän oli seilannut tyynet ja tuuliset veet
Niin kuin mies konsanaan.

Mut sitten sattui laiva kerran
Idän satamaan saapumaan,
Sitä katseli hän hetken verran
Oli tuttu se muodoltaan.
Syömmessä silloin niin kummasti liikkui,
Lipun oman kun nähdä hän sai,
Oli värit sen vaalenneet,

Tässä kohdassa oli savikiekossa vaurio, Malmsten toisti; vaalenneet, vaalenneet.... ja mamma riensi nostamaan neulaa. Ja tas jatkettiin.

Harmaat ja haalenneet,
Vaan tutut kai.

Tervehdys saapui sieltä kaukaa,
Hänen rakkailta rannoiltaan.
Hän muisti taas pitkästä aikaa
Tuon armahan syntymämaan.
Siell' oli rannalla mökki niin harmaa
Alla tuuhean petäjäpuun.
Silloin kyyneleet poskille vierimään sai
Ja hän unhoitti kaiken muun".

Tässä laulussa oli varmaankin jotain sellaista, joka kosketti mammaa, vaikka hänen nuorukaisensa ei vielä vanha ollutkaan.

Ylimmäisessä kuvassa on äitini sota-aikaisessa passikuvassa ja toinen on isoäitini nuoruuden kuva. Mamma oli syntynyt 1881 ja tämä kuva on ehkä vuodelta 1910.

Vallun viimeisen vuoden kuvia.

Ehdin jo kirjoittaa Vallun tarinan, mutta nyt laitan vielä vähän kuviakin. Eilen oppimaani taitoa haluan nyt hyödyntää. Vallu oli niin siisti koira, hän ei koskaan kakannut jalkakäytävälle, vaan kiipesi aina metsikön puolelle. vaikka luntakin oli paljon.



Täällä kuntoradalla lenkkeilimme joka päivä, tässä syksyinen kuva. Pääsiäisenä kiersimme taatan kanssa saman lenkin, tuli niin ikävä pientä ystävää. Tuntui jotenkin turhalta lähteä liikkeelle, kun ketään ei ollutkaan remmin päässä.



Tämä kuva on muistoksi kesälaiturista. Täällä Vallu huomasi sisiliskon aurinkoa ottamassa. Vallu meni uteliaana katsomaan, että mikä tuo on. Sisilisko pelästyi valtavasti ja pudotti häntänsä laiturille sätkimään ja itse livahti laiturin rakoon. Vallu ihmetteli, että mites tässä nyt näin kävi, enhän edes koskenut siihen.



Tässä Vallu viettää siestaa ihan rentona poikana. Taata sai rauhassa kuvata Vallu oli ihan EVVK.



Laiturilta piti tulla alas auringon noustessa korkeammalla. Silloin oli mukava köllötellä viileässä hiekassa veden rajassa.



Tällaisena haluaisin muistaa Vallun nukkumassa eläinlääkärin korissa, kun viimeinen piikki oli annettu. Tässä Vallu kuitenkin vielä nukkuu luottavaisena omassa päiväkopassaan. Mukavia muistoja jäi yhteisiltä metsäretkiltä. Hyvästi, Vallu.

Viime kesänä pihalla

Malttamattomana odotan jo kesää ja lämmintä. Hain taatan vanhalla kameralla otettuja kuvia viime keväältä. Tuli oikein hyvä mieli tuota pörriäistä katsellessa. Kuvat ovat koristeomenapuusta. Siihen tuli valtavasti pieniä kitkeriä omenoita. Nyt keväällä tilhet ovat tulleet suurina parvina aterioimaan pikkuisilla omenoilla.



Eilen tehdyt idioottivarmat ohjeet toimivat. Sain kuvat siirrettyä. Aamupäivän olen kierrellyt opintomatkalla vanhojen konkareiden blogeja ihailemassa. Kiitos vaan kaikille joiden vieraana olen saanut käydä. Paljon on vielä mammalla oppimista. Seurasin "oranssia linjaa" ja nyt haluaisin oppia tekemään kollaasin.

Se oli siinä,

nimittäin Pääsiäinen. Nyt on enää jälkiruoan aika. Olen harjoitellut kuvien ottamista. Nappia vaan, kun painaa, niin kuva on näpätty. Tänään olen saanut opetusta kuvien käsittelyyn ja siirtelyyn tänne blogiini. Olen tehnyt itselleni idioottivarman listan työjärjestyksestä. Huomenna on sitten tarkoitus testata sitä varmuutta. Tässä on kuvattuna kevennetty pasha, hyvää oli.

Seuraavana päivänä sitten oli suurta herkkuani mämmiä tarjolla. Vesikannukin oli päässyt kuvaan. Vihje, kirvelinoksa vesikannussa näyttää kivalta ja on nam.

Vielä yksi kuva rahkajälkiruoasta. Nyt olen huomannut, että noiden kuvattavien asioiden ja esineiden asettelu taitaakin olla vaikeinta. Virheet ja kämmit huomaa vasta, kun kuva on jo otettu.

Nyt on aika lähteä purkamaan pääsiäissomisteita blogista. Eivät osuneet sääennusteet kohdalleen ainakaan täällä meillä päin. Ei nähty auringon tanssia pääsiäisaamuna, eikä muulloinkaan. Luotetaan kuitenkin siihen, että juhannukseen mennessä lumet ovat sulaneet, niinkuin aina ennenkin.

Nyt se on tehty

Mamma on ostanut kameran. Edellinen ikioma kamera minulla olikin n. viisikymmentäviisi vuotta sitten. Se oli sellainen iso "matoloota", muutamia mustavalkoisia kuvia mahtui yhteen filmiin. Kuvien kehittäminen ja kopioiminen maksoi maltaita. Filmiä ei saanut tuhlata, piti tarkoin harkita kuvauskohteet. Valtava kehitys on tapahtunut tällä valokuvauksen alallakin minun elinaikanani. Tekniikka huimaa mummeli parkaa.

Punarinta oli tullut tänään meidän pihalle. Viime kesänä sillä oli pesä pihapiirissämme. Taata näppäsi tämän kuvan keittiön ikkunan läpi. On hieman harmaa, pitäisiköhän mamman ryhtyä ikkunoita pesemään. Olen odotellut ilmojen lämpenemistä. Lumikellotkin jo sieltä nousevat karikkeen seasta ihanin valkoisin kukin.

Tämän orkidean olen saanut uudelleen kukkimaan, aika helppo kukka. Kerran viikossa vaan kukka kylpyyn ja se on siinä. Paljon valoa tarvitaan, mutta ei suoraan paistetta. Kokeilin uutta kameraani. Alku oli tai on tässäkin hommassa vaikeaa, luulin ottaneeni monta hienoa kuvaa, mutta mitään ei näkynyt. Taatakin tuli siihen ihmettelemään, että missä vika. Taatan oli vaikea pitää naamaansa peruslukemissa, kun hän huomasi, että pidin sormeani sen pienen "silmän" edessä, jota en ollut huomannut edes olevan olemassakaan. Sain kuitenkin kuvan orkideasta ja toinen otokseni on pääsiäiskärrystä ulko-oven vierestä.

Nyt on niin paljon uutta opittavaa, kun on tämä blogin saloihin perehtyminen ja vielä pitäisi opetella kuvaamaankin. Hauskaa tämä on ja sammaloitumaan en nyt ehdi. Yes!