No niin,

Nyt on pikku tirpoille pihabaarissa talven ensimmäinen kattaus valmiina. Yöllä oli satanut lunta, se on merkki isännälle, että jyviä pönttöön ja rasvapallot jasmiinipensaaseen. Kovan kysynnän takia jakelupisteitä on kolme ja neljäs syntyy siitä kun pikkuvarpunen valikoi itselleen suosikit ja heittelee ylimääräiset maahan. Bon appetit.

Keittiöön on ilmestynyt uusi aparaatti. Huh hei, mitenkähän tuotakin taas oppii käyttämään? Nuo laiteuutuudet vähän huolestuttavat meikäkokkia. Kun on opetellut ruokaa valmistamaan kolmea apuvälinettä käyttäen, puuhellaa, kattilaa ja paistinpannua. No, olihan siinä neljäskin, puinen kauha. Muoviset ja silikooniset kokkausvälineet olivat silloin vielä utopiaa.

Isäntä matkusti syksyllä Kokkolaan sukulaisiaan tapaamaan, silloin koronatilanne näytti vähän rauhoittuneen. Edellisestä käynnistä oli kulunut jo pari vuotta ja 95 vuotias tätikin siellä odotteli. Rokotukset kunnossa puolin ja toisin, siispä uskalsi lähteä. Nuoret sukulaiset siellä esittelivät tällaisen kätevän vempaimen, Airfryer. Kotona sitten heti nettiostoksille.

Onkohan tälle vekottimelle joku suomenkielinenkin nimi olenassa, googlataan. Hetkinen.

 Nyt tiedän, se on ilmafriteerauskeitin. Pitkä nimi, tälle on keksittävä joku lyhyt lempinimi, olisiko ehdotuksia.

Bataattiranskikset, tuleekohan tästä nyt sanomista kun ranskalaiset tehdään perinteisesti perunasta.

Hyvää tässä on se, että rasvaa tarvitaan vain nimeksi. Tässä yksi ruokalusikallinen, sekin vain sitomaan nuo yrttimausteet suikaleisiin. Tämän pienen annoksen valmistumiseen meni 11 min. Peruna saattaisi tarvita enemmän aikaa ja maa-artisokka kypsyisi nopeammin. Korin ollessa ihan täynnä suikaleita,  tarvitaan varmaankin aikaa enemmän. Suolasta en puhu mitään, sitä saa tuosta ketsupista.

 Tämän kokoisen annoksen söisi helposti yksinkin, mutta me olemme jo tottuneet jakamaan. Ei makeaa mahan täydeltä.

Meidän kahden taloudelle tämä laite on tosi kätevä. Tilasimme lisälaitteeksi vuoan, siinä on jo valmistunut muffineita ( silikonikupeissa ) , omenapiirakkaa ja laatikkoruokia.

Pakko on myöntää, että on meille turhempiakin laitteita hankittu. 

Vielä yksi hyvä asia, kaikki osat voi pestä astianpesukoneessa.

Ihanat paahdetut kasvikset, niissä on makua. Bon appetit!

 

Ps.Seuraavana päivänä.

Vuoka ja silikonimuotit.

Ritilä.

Olisi mukava herätellä tuo ruokablogi taas eloon ja postailla sinne tällä ilmafriteerauskeittimellä valmistettuja ruokia.. Katsotaan nyt miten elämä tässä jatkuu, riittääkö voimia.

Tänään vuoassa valmistui kinkkukiusaus.

Päiväkahville neljä muffinia.

Näistä voisi tehdä kuppikakkuja jos jaksaa vääntää koristeita. Lisänä on vaniljakastiketta, suklaata ja marjoja. Kakut paistuivat 8 min:ssa, en esilämmittänyt pannua.

Musiikkitestamentti

 Pitäisikö sellainen tehdä?

Eilen katselin televisiosta ohjelmaa, "Kun muisti pettää". Aihe kiinnosti kun tuota ikääkin on jo niin paljon, että pian en enää kehtaa postauksen tunnisteena käyttää "Noin kahdeksankymppinen".

Ohjelman vierailija, muistiasiantuntija Marko Mustiala, esitti kiinnostavan ehdotuksen.  Pitäisi laatia lista sellaisista musiikkikappaleista, joista on aikoinaan pitänyt. Jos sitten myöhemmin niin surullisesti tapahtuu, että muisti alkaa pätkiä, niin mieluisan musiikin kuunteleminen voi virkistää muistia tai ainakin auttaa kestämään. Tuossa on varmasti vinha perä, olen sellaista nähnytkin palvelutalossa.

Kun aloitin vapaaehtoisena ystävänä käydä Linda-palvelutalossa tapaamassa Anjaa kerran viikossa, hän sairasti alzheimerin tautia ja oli unohtanut lähes kaiken entisen. Anja rakasti laulamista, lauloimme yhdessä. Hämmästelin miten ihmeessä hän voi muistaa laulujen sanoja niin hyvin. Annoin vain ensimmäiset sanat laulujen alusta ja hän jatkoi onnellinen ilme kasvoillaan. Anja nukkui pois 93-vuotiaana.

Mitenkähän tätä listaa nyt pitäisi rakentaa? Voisi ehkä valita yhden tai kaksi jokaiselta eletyltä vuosikymmeneltä. Tuleekohan tästä vaikeaa? Päätän ottaa rennosti, listahan voi elää ja muuttua mielialojen mukaan, nyt kun vielä osaan deletoida ja näpytellä.

Ensimmäiseen kymmenvuotiskauteeni liittyy vahvana mielikuvana Markus-setä ja Malmstenin Mikki-hiiret. Ehkä kuitenkin sota-ajan lapsena valitsen "Maan korvessa kulkevi lapsosen tie". Siitähän lapsonen sai turvaa ja lohdutusta.

Turun kaupungin lahja koululaisille 1950-luvun alussa oli nuorisokonsertit uudessa konserttitalossa, vieläkin tätä kirjoittaessani muistan sen haltioitumisen, jota silloin tunsin. Siihen maailman aikaan köyhälle lapselle ei mitään suurempaa voinut olla kuin edulliset konserttiliput ja oikea sinfoniaorkesteri.

Kirjoitin tästä  blogissani joskus kauan sitten, täältä se juttu löytyy. https://mammanmaailma.blogspot.com/2010/09/aika-antaa-muistoille-kultakehykset.html

Näitä samoja haluaisin kuunnella edelleenkin. Tähän lisäisin vielä ensimmäisestä näkemästäni baletista, Joutsenlampi, "Pienten joutsenten tanssi"     Satumaisen kaunista. Tämä oli nuoruuteni vuosikymmen, ei ollut televisiota eikä levysoittimia meillä.

Oikeastaan voisinkin lopettaa jo tähän, näistä 50-luvun suosikeistani saisi jo sellaisen pitkäsoiton, että ei paremmasta väliä.

Kolmas vuosikymmeneni osui 60-luvulle, syntyi kaksi pienokaista ja musiikki vaihtui tuutulauluihin tai tämän kaltaisiin, " Keitä te ootte pienet veitikat, kun en mä tunne teitä, piupali, paupali...piupali paupali

kun en mä tunne teitä".

Taloon tuli televisio ja pikku kakkonen.  Löytyi kuitenkin äidillekin jotain uutta ja ihmeellistä. pakko oli Googlata, että löysin tämän,      Elvis ja "Muss i denn".  Myönnän, olin aivan myyty, tätä haluaisin kuunnella dementoituneena jos elämä sellaisen kohtalon antaa. ( Mieluummin näin kuvan kanssa ). Edit Piaf , Maria Callas, en osaa valita.

70-luvulla meillä oli sellainen järjestys, että minulle tuli kirjakerhosta joka kuukausi uusi kirja ja exälle Fazerilta uusi levy. Nansy Sinatra, Simon and Garfunkel, Johnny Cash ja Roger Whittaker vihelsi.  Aina soi ja lasten huoneissa "piupali paupalit" olivat vaihtuneet Michael Jacksoniin ym. , en minä tiedä mitä niitä silloin oli.

 

 Oho, nythän onkin jo puoli yö. On löydettävä piste.

80- luku, Barbara Streisand lauloi Woman in love.💕

Mitä ihmettä, fonttikin vaihtui. Tämä oli tässä. Olen liian vanha, ei kukaan jaksaisi tehdä näin pitkää soittonauhaa.

 Ehkä jo huomenna teen uuden listan, kun tästä puuttuu se tärkein lauluni "Pauhatkoonpa elon meri, purten kestää sen..."

 

 

Ruska-aikaa koronan varjossa.

Lokakuussa tänä vuonna on ollut kaunista ruskaa ja se onkin viipyillyt, kun suuria myrskyjä ei ole ollut.

Terassilta on jo riisuttu kukat ja varjot. Nuo kalusteet ovat sellaisia keräilyeriä, joita on raahattu paikasta toiseen, maalattu ja fiksattu. Vanhoja ja lahoja ovat, kohta ei uskalla tuolille istua, saattaapi pyllähtää ketarat taivaalle.

Luontoretkellä syyskuun lopulla. Oli mukava nautiskella laavulla eväitä ystävien kanssa, tavallisesti me kuljemme täällä metsässä kahdestaan.
 

K-kaupan aiakkaat olivat toivoneet Covid-testipakkauksia myyntiin. 

Testi tehty, tulos negatiivinen.  18.11.2021. Pitäisi kai kohta harkita kolmatta rokotuspiikkiä.

Lukupiirin kirjan luin lokakuun alussa. Sen nimi "Mennä, meni, mennyt" jo järkytti, paksukin vielä ja pientä pränttiä. Kirjan on kirjoittanut Itä-Berliinissä syntynyt Jenny Erpenbeck, sinne kirjan tapahtumatkin sijoittuvat.  Aloitin lukemisen vaatimattomin toivein, mutta kiinnostuin ja ahmin koko opuksen saman tien. Ei pitäisi kirjaa nimen perusteella arvioida, hyvin se vastasi tekstin sisältöä kuitenkin.

Koronan takia lokakuun lukupiiri ei koskaan  kokoontunut. En saanut tietää mitä toiset piiriläiset kirjasta ajattelivat. Nyt on jo marraskuu, lukupiiri on edelleenkin pandemian takia "jäähyllä".

                                                                               *

Pimeää on, mutta kohta syttyvät joulun valot ja ennen kuin huomaammekaan on taas kevät.

Aarteen etsintää.

Katselimme joskus täällä kotona ikkunasta, kun mies kulki pellolla joen toisella puolella  edes ja takaisin "miinaharavan" kanssa. Kiinnostus heräsi.

Pojalta saatiin lainaksi metallinpaljastin. Veijo sai maanomistajalta luvan rantanurmikon haravoimiseen.

Kokenut muinaisesineiden etsijä kävi antamassa ohjeita.

Ensimmäisellä kerralla löytyi vain nauloja ja pullonkorkkeja. Toisella kerralla Veijo löysi hopeakolikon.

Ruotsi 1/24 riksdaler 1779 Hopea Gustav III silver coin.

Vanhan kolikon löydöstä tehtiin ilmoitus Museovirastolle. Lähetettiin kuva ja kerrottiin löytöpaikka. Museovirasto ilmoitti, että löytö on muinaismuisto ja  tiedot on  kirjattu. Löytäjä saa pitää kolikon, sen arvo on pieni. 

Olisi mukavaa, jos tuollainen 1700-luvun raha pystyisi kertomaan tarinansa. Kenen taskusta raha on jokirantaan tippunut?

Ensimmäisen kaivauskeikan jälkeisenä aamuna meillä oli hauskaa katsottavaa. 

Ketunpoikaset kaivoivat ylös Veijon peittämät kuopat. Pitivät tätä mukavana leikkinä tai luulivat sieltä löytyvän jotain jännää heillekin.

Oli käytävä uudestaan kuopat peittelemässä. Varsinaiset veijarit nuo ketut, ovat hauskuuttaneet meitä koko kesän.

Sitten saareen. Nyt tai ei koskaan, ajattelin mummin vihkisormuksen löytyvän. Se on ollut mansikkamaalla tai järven pohjassa jo yli 50 vuotta.

Piippaus tuli, mutta mitään ei löytynyt.

Mummin sormusta ei löydetty järvestä eikä mansikkamaalta. Ehkä sen on järvessä hauki nielaissut tai mansikkamaalta harakka vienyt asumustaan koristamaan. Toivotaan, että joku löytää kadonneen  kahdensadanvuoden päästä, niinkuin Veijo hopeaisen kolikon tänä kesänä.

Kuvia tilanteen mukaan.

 

Kaunista jäkälää.

Aurinkoinen aamupäivä, kettu loikoili nurmella pienillä unosilla. Harakat tulivat härnäämään.

Kettu hermostuu ja yrittää häätää harakoita sivummalle.

Kiipeää veneen päälle uhoamaan. Harakat jättivät sen rauhaan. Kuvat lasin takaa.

Pihan viimeisiä kukkia tältä kesältä.

Pellolla pyörii tällainen naama. Näillä naamapalloilla pelotellaan oraansyöjiä, peuroja ja hanhia. Luulisin.

Kylätielle levitettiin uutta soraa.

 Pyjamalude tykkäsi persiljan siemenistä.

Kaislikolle kyytiä.

 Eilen joella pörräsi niittokone. Nyt on hyvä niitellä kun vesi on alhaalla, toisin oli keväällä.

Kesäkuun alussa veden pinta taisi olla metrin korkeammalla.

Metsälammella.

Tuoksuu suolle, syksylle, suopursulle ja surumielisyydelle. Päivä oli harmaa, vähän koleakin, mutta tuuli oli tyyntynyt. Vahva kaipaus erämaahan ja pitkospuille elää minussa siitäkin huolimatta, että jalka ei enää nouse rivakasti, eikä tasapainossakaan ole entistä varmuutta. 

Kiitos kuitenkin metsäautoteille. Ilman niitä en enää pääsisi nauttimaan metsäluonnon ihanuudesta.

Köröttelimme Tarukselle, siellä kuului ammuntaa, olisikohan hirviporukkaa liikkeellä. Ei mennäkään siihen suuntaan.

Ajelimme hiljalleen ja katselimme mahdollisia sienipaikkoja. Muutamia autoja oli pysäköityinä pitkin tien varsia, retkeilijöitä, sienestäjiä ja marjastajia. Tuntuu mukavalta huomata ihmisten kiinnostuneen metsässä liikkumiseen.

Meillä oli mielessä tietopaikka, jossa kävimme viime syksynä. Eksyimme, emme enää tietäneet missä olimme, ehkä jo Hämeenlinnan alueella. Ei me oikeasti eksytty, meillähän on puhelimet mukana ja virtaa riittää, kartta vaan esille. Täällä korvessa tosin voisi eksyä oikein kunnolla jos tuonne metsään menisi ja polulta poikkeaisi. Varsinkin minä, jos vähänkään pöpelikössä pyörin ja sieniä etsin, niin heti on suunta kateissa.

Laavulle pääsee nyt kulkemaan turvallisesti ja kuivin jaloin uusittuja pitkospuita tallustellen. Onneksi elämä on antanut rinnalle sellaisen matkakumppanin jonka perässäkin on hyvä kulkea.

Tuttu karpalopaikka oli jo tarkoin tallottu ja putsattu, mutta yllätys odotti jo seuraavassa paikassa. Pienellä alueella oli ihan koskematon läntti suon laidassa, karpaloita, punaisia pullukoita.

Unohdettiin sienet ja kerättiin karpaloita. Onneksi selkä vielä nöyrtyy marjojen edessä. Olen harjoitellut. Ensin vähän huimasi, mutta sitten vanha pää tottui ja ongelmia ei tullut. Alue oli sopivan kokoinen, saimme nopeasti herkut talteen.

Marjastajan onni.

Kukahan tämä kaunotar on? Somasti kietoutunut karpalon varteen.

Sitten kotiin, vielä pitäisi jaksaa köpötellä autolle. Kaatunut kelo suorastaan kutsuu luokseen. Siinä rungolla on hyvä hetken hengähtää ja vetäistä keuhkot täyteen suon raikasta happea.

Nyt on uusi päivä ja olo on kuin puusta pudonneella kävyllä. Tämä oli tässä. 

Iltaan mennessä takajalat ja selkä ovat taas kunnossa. Nyt voisi jo suunnitella uutta retkeä, sitä sieni sellaista. 

Ps. Punnitsin saaliin 1 kilo ja kolmesataa grammaa.