keskiviikko 30. syyskuuta 2009

Kivoja niksejä

Useat meistä olemme varmaankin lukeneet Niksipirkkaa. Tiedämme nyt oikein hyvin kuinka naisten sukkahousuja voi uusiokäyttää sadalla ja vielä toisellakin sadalla eri tavalla.

Minäkin olen Pirkkani lukenut ja kaksi niksiä on jokapäiväisessä käytössäni hyväksi havainnut. Monet niksit ovat sellaisenaan kelvanneet vitsiksi, mutta nyt on tosi kyseessä.

Tämä kukkakärry ei ole vitsi eikä mikään niksikään. Kuva on tässä ihan vaan sivua kaunistamassa eli houkuttelee lukemaan lisää.



Tämä alla oleva kuvakollaasi näyttää kätevän tavan kerätä biojätettä kodissa. Monissa taloyhtiöissä laki edellyttää biojätteen lajittelua. Siitä lajittelupuolesta voisikin sitten jo tehdä oman postauksen ja siinä olisi paljon isoja kirjaimia ja QXG¤#"Qhgfq. :( Miksi se on niin vaikeaa joillekin?
On kehitetty oikein hajoava biojätepussi Bioska, kai se hyvä on. Löysin netistä kätevän biojätepussin teko-ohjeen ja tein sen nyt tähän malliksi. Sanomalehti on jätettä heti kun tilaaja sen on lukenut, kannattaa siis hyödyntää, koska se siinä vaiheessa jo on ilmaista hyödykettä. Taitellaanpa sitten hieno biojätepussi, liimoja ja teippejä ei tarvita. Kuvat ovat työvaiheittain, alkaen ylhäältä vasemmalta. Kuva suurenee klikkaamalla.

Tämän linkin alta löytyvät piirustukset

http://www.ouka.fi/jatehuolto/pdf/Biojatepussi.pdf



Tämä seuraava niksi on kätevä pyykkärin apulainen. Puhdistetaan vanha kukka-amppeli, niitähän nyt syksyllä heitetään roskiin. Pyykkipojat vaan amppeliin ja nostetaan "kori" pyykkinarulle. Siinä sitä on helppo siirtää eteenpäin ja pojat ovat heti käsillä. Kun pyykit ovat kuivuneet, niin homma etenee toisin päin. Pyykkipoikia ei kannata jättää narulle ruostumaan ja likaantumaan. Muistaaksen tämä kätevä vinkki on tullut Niksipirkalta.




Missä te säilytätte tiskiharjaanne? Aikaisemmin meillä harja roikkui kuivauskaapissa ja oli aina jossakin pahassa paikassa ja mikä oli keljuinta, niin se näytti likaiselta ja keltaiselta niiden broileri- ym. mausteiden ansiosta. Kuten kuvasta näkyy harja on nykyään aina kätevästi saatavilla ja hohtavan puhdas. Tiskiharjan asunto on siis tiskikone. Laajensin tätä ideaa vielä juuresharjaankin. Meillä syödään paljon juureksia, joten harjaakin tarvitaan usein.



Tämän seuraavan idean olen keksinyt ihan itse olosuhteiden pakosta. Kaappitilaa on aina liian vähän, missä säilyttää vanhat hienot Karhulan lasitölkit, kun marjatkin ovat pakastimessa. Syksyn tullen keittion ikkunalla ovat mausteet taas omissa tölkeissään ja viihtyvät, elleivät tule syödyiksi. Tuohon isompaan mahtuu ruukkusalaattikin ja pysyy hyvin pystyssä. Tästä on helppo napsia leivälle vihreää ja ovat kauniitakin vielä.


Posted by Picasa

maanantai 28. syyskuuta 2009

Puolukka on punainen marja

Tämän kollaasin tein periaatteella, otetaan mitä on. Kuvat ovat kuitenkin tämän kesän satoa.




En voinut millään vastustaa kiusausta laittaa vielä kerran kollaasia näistä ihanista kansallispuvuista, joita kuvasin Tallinnan laulujuhlilla heinäkuun alussa. Juhlat olivat minulle sellainen kesän kohokohta ja näistä kuvista on iloa vielä pitkään.


Lisää puolukoita TÄÄLTÄ


Posted by Picasa

sunnuntai 27. syyskuuta 2009

Syysmarkkinoilla

Kävimme taatan kanssa markkinoilla. Klikkaa kuvia isommiksi.



Ajoimme tästä uuden- ja vanhan kirkon välistä.



Tämä on vanha kirkko.



Väkeä ja myyjiä oli valtavasti, sääkin oli suosiollinen.



Lapsille ostivat ilmapalloja.



Korikauppiaalla oli koppaa joka lähtöön.



Mamma siellä ihaili runsaan lapsikatraan kanssa värikkäitä leijoja.



Nyt kaduttaa, miksen ostanut tätä hauskaa kukkoleijaa. Olisi se ollut niin mellevän näköinen mamman pihalla.



Teltassa paistettiin muurinpohjalettuja. Tällä kerralla kävelimme teltan ohi. Lettuja ei ostettu, mutta kassi täyteen hankintoja kuitenkin saatiin.


tiistai 22. syyskuuta 2009

Alkusyksyn ruska


Tuli hieman marjaisa kollaasi.



Ruskan väri on usein myös punainen. Tuntui mukavalta eritellä punaisen ja keltaisen variaatiot.

Posted by Picasa

maanantai 21. syyskuuta 2009

Kremppaa ja krätinää

Me Varsinais-Suomen alkuperäiset ihmiset käytämme puheessamme mielellämme konsonanttiyhdistelmää kr. Itäsuomalaiset jättävät tuon k-n sanan edestä pois, olen asian pannut merkille, he ovat siis ristittyjä. Me siellä lännessä aikanaan kriipustimme ja kraapustimme krihvelitauluihimme ja olimme kristittyjä, nyt taidamme vaan kritistä ja krätistä. Meillä syödään kriikunoita ja krapuja, olemme hieman kronkeleita ja kranttuja. Herrasmiehet käyttävät kravattia. Krrr... eihän minun tästä pitänyt kirjoittaa, vaan krempasta.

Täällä blogistaniassa eräs herrasmies, jonka sanataituruutta suuresti arvostan, kärsii nyt selkäkrempasta. Tiedän kokemuksesta kuinka maailma mustenee ja murheet syvenevät jos tuolilta, sängystä, autosta ym. ei pääse ylös ilman tuskan virnettä ja hiiapin apua.

Laitanpa tässä pari riviä plus ylimääräiset tästä katalasta vaivasta, josta olen selvinnyt juuri ja juuri.

Yhtenä syksynä tuossa ajelin laulellen kylille vesijumppaan ja nakkasin rekvisiittareppuni naulakon viereen lattialle. Sitä onnetonta hetkeä en unohda, kun reppua tavoitellessani selässä tapahtui jotain. Siitä en enää pystyasentoon päässyt vaan jäin kumaraan voihkimaan. Soitin taatalle töihin, tule hyvä mies hakemaan minut täältä, en pysty ajamaan autoa kotiin.

Kotiin päästyäni ystäväni soitti, hänelle siinä kerroin surkeudestani. Hän käski laittamaan puhelimen kiinni ja jäädä odottamaan. Hetken kuluttua hän soitti uudelleen ja antoi minulle puhelinnumeron, johon neuvoi minua soittamaan. Sieltä tulee apua.

Soitin ja sain ajan vielä samalle päivälle, lapsenlasteni isä lähti minua viemään Helsinkiin. Matka sinne oli tuskallinen ja autosta nousu lähes ylivoimainen. Pelkäsin kamalasti, kun yhtään en tietänyt mitä tulee tapahtumaan, luulin vähintäin halvaantuvani siellä hoidossa. Tieto siitä, että ystäväni poika oli suositellut tätä kiropraktikkoa, lievensi pelkoani. Ajattelin, että jos tuon pojan nuori lääkärivaimo oli uskaltanut miehensä lähettää R.N: n hoitoon, niin häneen luotetaan ammattipiireissäkin.

Lopulta sitten luottavaisin mielin laskeuduin siihen hoitopöydälle, joka ensin näytti vähintään inkvisiittorin apuvälineeltä. Siinä ensin tutkittiin vaivan laatua ja kiropraktikko lupasi, että hän ei tee mitään, jos näyttää siltä ettei hänen keinonsa auta. Ensin vähän mammaa venytettiin ja nikamat tutkittiin yksi kerrallaan. Tuskanpaikka löytyi heti ja hoito alkoi. Leikillisesti sanoisin, että mamma pantiin solmuun ja vähän rusautettiin. Tuntui kuin veri olisi jälleen alkanut virrata aivoihin asti ja olo oli kevyt. Varovasti siitä nousin ylös ja suurin kipu oli pois. Pystyin seisomaan taas suorana, ihanaa. Tärkeä havainto oli, että missään hoidon vaiheessa minuun ei sattunut ollenkaan.

Reippaana kävelin saattajan autolle ja hänkin ihmetteli, että mitä sinulle oikein tehtiin. Jumiutuneet nikamat saatiin liikkuviksi jälleen.

Näitä selkävaivoja on ollut jälkeenkin päin, aina se kipu tuntuu tuolla vasemmalla puolella. Nyt olenkin päättänyt, että käyn ainakin kerran vuodessa avauttamassa jumiutuneet selkänikamat. Toivon pysyväni liikuntakuntoisena mahdollisimman pitkään. En mitenkään haluaisi sitä Kaari Utrion lanseeraamaa kuoleman pilleriä nielaista.

Suurin osa selkävaivoista voitaisiin hoitaa, jos osattaisiin oikeat menetelmät. Eivät ne buranat ja valohoidot paranna, kipua ehkä lievittävät joissain tapauksissa.

Kerronpa vielä senkin, että tämä minun kiropraktiikan tohtorini on saanut monivuotisen koulutuksensa Englannissa ja nyt hänellä on yli kahdenkymmenenvuoden työkokemus kotimaassa. Vastaaotolla olen keskustellut vuoroani odotellessa muiden tyytyväisten potilaiden kanssa.

lauantai 19. syyskuuta 2009

Kuka mitäkin laskee.

Täältä mamman näkövinkkelistä katsottuna ja tuumattuna valtakunnan asiat ovat ihan peräpeilistä.

Tällaisena aikana kun yksinhuoltajat, eläkeläiset ja työttömät laskevat hiki otsalohkolla miten saisivat rahansa riittämään ruokaan ja perustarpeisiin, niin mitä laskevatkaan valitsemamme edustajat Arkadianmäellä. Nyt on jo usean viikon aikana sillä taholla laskettu, mitä on saatu, kuka on maksanut ja maksetaanko takaisin ja kuinka paljon. Nyt sitten yksi sanoo, että asia ei ole kiinnostava, ei ole vai? Selitellään niin, että seotaan omiin lausuntoihinsa.

En yleensäkään ymmärrä tuommoisia vaalitukia. Mihin niitä tarvitaan? Kansalaiset kyllä osaisivat ehdokkaansa valita ilman kallista vaalisirkustakin. Ei niitä ehdokkaiden puheita kuitenkaan kukaan järkevä ihminen usko. En ole koskaan ollut minkään puolueen jäsen, enkä aio liittyäkään, ellei pakoteta. Yhdessäkään vaalipaneelissa, tupaillassa tai rokkakanuunan jonossa en ole aikaani tuhlannut. Edustajani olen valinnut omien kriteerieni mukaan. Ehdokkaani eivät ole lähetelleet tekstiviestejä virkamatkoillaan, vaan ovat ajatelleet tehtävänsä tärkeyttä aivoillaan. Valheellisia puheitakaan eivät ole joutuneet peittelemään, kukaan ei ole joutunut sanomaan, että puhun niin totta kuin osaan. Minun edustajilleni on tuttu vanha sanonta, " valheella on lyhyet jäljet". Äänestämässä käyn aina, tosin en yhtään ihmettele että moni turhautuu ja jättää kansalaisoikeutensa käyttämättä.

Oikein kauhistuttaa tuollaiset tähtitieteelliset luvut noissa vaalirahoissa. Mihin ihmeeseen on presidentin kampanjassakin tuhlattu satoja tuhansia euroja? Mitäs sanottaisiin työnhakijat jos tekin saisitte paikkaa hakiessanne ison tukun rahaa ja sillä sitten varmistelisitte valintanne uuteen hyväpalkkaiseen työhön? Mielestäni jokainen saisi maksaa kampanjansa omasta pussistaan ja uudelleenvalinta olisi varma, jos kunnialla virkansa hoitaisi. Minun kallooni ei mahdu sekään, että ammattiliitot osallistuvat tuollaisiin vaalirahoituksiin. Liittojen rahat kuitenkin kerätään työtätekevien tilipusseja rokottamalla. Moni jäsenmaksueuro olisi mukava lisä pienipalkkaisten ruokarahoissa. Jäsenmaksuja pitäisi kerätä vähemmän, jos niitä nyt joutaa vielä ulkomaisiin sijoituksiinkin.

Ihan vaan huvikseni kyselen mitä kansalaiset tietävät presidentin tekemisistä? Minä en ainakaan tiedä onko hän tehnyt jotain naisten, vanhusten, yksinhuoltajien ym. hyväksi. Meille on kerrottu vaan vieraiden vastaanottamisesta ja valtiovierailuista yrmeänoloisen miehen (jos tuntisin hänet en ehkä näin kirjoittaisi) kanssa. Miskasta ja Rontista on kerrottu, sekä kiistellystä lautasesta EU:ssa, kuuluuko se pressalle vaiko ei.

Kaikesta huolimatta, vaikka täältä ruohonkorsitasolta nyt urputankin viimeaikaisten tapahtumien johdosta, niin korostan etten halua ketään loukata. Olen vaan sellainen epäpoliittinen ärmätti, epäkohdat härnäävät ja silloin kuppi kaatuu eli käämit sulavat. Suomi on kuitenkin hyvä maa, isäkin oli sitä viisi vuotta puolustamassa, tätä ei sovi unohtaa.

perjantai 18. syyskuuta 2009

Luumuja kuistilla


Nyt olen jo unohtanut miten tämän kollaasin saisi sinne luumulistalle. Kunhan lapseni tulee sieltä työmatkalta, niin hän varmaankin auttaa. Hyvää viikonloppua kaikille!

torstai 17. syyskuuta 2009

Katsoin Diilin

Miksi ihmeessä minä vanha eläkeläismummo haluan katsoa Diilin tapaista ohjelmaa? No monestakin syystä, ensinnäkin tuota Harkimon Sipoonranta Oy:n suunnitelmaa toteutetaan melkein entisessä naapurissa ja toiseksi tykkään oivallisista aatteista.

Ohjelman lopussa olin todella kiitollinen Luojalle, että olen jo eläkeläinen. Ei ole pelkoa joutua tuollaisten nuorten johtajien alaisuuteen listittäväksi. En siis tunne etukäteen yhtäkään pyrkyriä ko ohjelmasta. Ensivaikutelma oli masentava. Miten ihmeessä nuoret naiset saattoivat jo ensimmäisessä ohjelmassa näyttää oman häikäilemättömyytensä kanssakilpailijoitaan kohtaan. Toivoa sopii ettei yhtäkään heistä nähdä Sipoossa, jos asenteisiin ei saada mitään korjausta.

Kilpailijat jaettiin kahteen ryhmään miehet/naiset. Ensimmäinen tehtävä oli valita ryhmälle johtaja ja nimi. Eräs naisista ehdotti naisryhmälle nimeä Kissat, ohjelman edetessä tuo Kissat olisi ollut varsin sopiva nimi ryhmälle, varsinkin Tiikerikissat. Sorry vaan pikkuiset kotimirrit.

Miehet valitsivat nimekseen Arvox, ihan kelpo nimi. Toivon mukaan he vielä muuttuvat arvokkaiksi käytökseltäänkin. Sitten tapahtui sellaista, jota viimeksi olisin miesporukalta odottanut. Yksi kilpailija kertoi, että joku herroista ei kuulukaan joukkoon ulkoisen olemuksensa takia. Voihan tapernaakkelit, mammakin jo haukkoi henkeä, voiko toisesta noin sanoa. Nykyään sitten voi. Herrat sitten sähläsivätkin senverran pahasti, että hävisivät ensimmäisen skaban ja heistä yksi joutui lähtemään.

En ymmärrä tätä formaattia oikein hyvin, onko siinä Harkimolla todellakin tarkoitus löytää paras mahdollinen henkilö johtamaan tärkeää tehtävää, vai onko kyseessä vaan näytös TV:ssä? Tuntui hölmöltä jo siinä vaiheessa, kun ensimmäiseen pudotukseen kanssakilpailijat valitsivat kolme lähtijäehdokasta. Totta helvatissa he haluavat parhaat heti kättelyssä pois ja Hjallikselle jää luu käteen. En katsoneut edellistä Diiliä, olen voinut ymmärtää systeemin väärin.

Onneksi Harkimo, joka ei itsekään ole mikään kiiltokuvapoika, tyrmäsi herrojen muottiajattelun kovin sanoin. Ei lahjakkuus aina liity kauniisiin kasvoihin.

Hjallis käytti ohjelmassa melko kovaa kieltä, mutta hän on kuitenkin rehellisen ja reilun kaverin maineessa. Minä tykkään Harkimosta, jos joku häntä mollaa, niin olen sanonut, että tehkää perässä, katsotaan kuka pärjää.

Sipoon suurprojektille toivotan onnea ja samalla sopii toivoa etteivät Helsingin herrat taas kaiken valmistuttua tule siirtämään rajapaaluja itään päin.

Ensi maanantaina istun taas tarkkana Diiliä seuraamassa, en tiedä jaksanko kaikki kaksitoista osaa katsoa (arvostella). Olisi kivaa löytää jotain hyvää ja sydämellistäkin kerrottavaa kilpailijoista.Tämä kaikki lätinä on tämmöistä mamman vinkkelistä katsottua. Eipä heilauta meikää (eikä osallistujia) suuntaan tai toiseen. Eikä sinne luksusalueellekaan meikämammalla ole mitään asiaa, mutta hyvää on se, että joku rakentaakin eikä aina revitä.

Mitä ihmeen viirujalkoja?


Tämä sienipariskunta ilmestyi pihallemme muuta päivä sitten. Alempana näkyy myös niiden kaverit.



Tässä koko perhe.



Tässä sama sienipariskunta muutamaa päivää aikaisemmin. Nämä ensin otetut kuvat ovat väriltään vaaleampia. Oikeampi väritys on tuossa yläkuvassa.



Tässä tämä sama sienipariskunta vähän myöhemmin, nyt näkyy jo sukkakin.


Nyt löytyi jo nimikin sienelle, Kultakehnäsieni. Phaeolepiota aurea. Golden bootleg.

keskiviikko 9. syyskuuta 2009

090909



Mä pizzan tein,
siitä tuli tosi hyvää,
iloisena taata kiittää,
pisteitä nyt mamma niittää.
Riittäis teillekin.




Tämän pizzan pohja on aivan erityinen, reseptin sain Yaelian blogista. Linkin laitan heti, kun saan luvan häneltä.

Lupa saatu. Kannattaa kokeilla.

http://appelsiinejahunajaa.blogspot.com/2009/06/ihan-vain-pizzaa.html

tiistai 8. syyskuuta 2009

Metsä- ja järvienergiaa etsimässä

Tämä alkusyksy tai loppukesä on niin hämmentävää, ei oikein haluaisi luopua kesästä ja valosta. On vaikeaa tottua pimeneviin iltoihin ja syksyn tuuliin.

Syyslama iski minuun turvonneen jalan muodossa. Paksu ja kipeä jalka haittasi ja huolestutti elämääni niin paljon, että otin yhteyttä terveyskeskukseen. Sain lähetteen aluesairaalaan poliklinikalle, koska jalan oireet viittasivat veritulppaan. Neuvottiin menemään vastaanottoon aamulla heti kahdeksalta.. Siellä vastaanoton sohvalla sitten kuuntelin ihmisten sairauskertomuksia koipi paksuna koko aamupäivän. Vuoroni tuli pientä vailla yksi iltapäivällä. Ultrakuvalla sitten varmistui, että veritulppa ei ollut kyseessä. Olihan se hyvä uutinen, mutta jalkaa se ei parantanut. Tämä tapahtui viime tiistaina.

Keskiviikkona sitten alkoivat taas kansalaisopiston vesijumpat. Päätin lähteä mukaan lillumaan lämpimään veteen, koska jokainen järjestetty uintikerta maksaa kuitenkin. Jalka tuntui astuessa kipeältä, mutta hiljalleen sinne nilkutin. Hämmästys oli iso meillä mummoilla, kun altaasta noustuani jalka ei enää ollutkaan turvoksissa ja kävelykin sujui ihan mallikkaasti.

Nyt jalka on taas hieman paksumpi ja mietin tässä syitä, toimiiko ainoa munuaiseni huonosti vai sydänongelmatko ne tuommoista aiheuttavat.

Koska verikokeet ja sydänfilmit eivät aiheuttaneet mitään toimenpiteitä, niin päätin sitten itse hankkia järvi- ja metsäterapiaa. Ei kannata jäädä tänne torppaan murehtimaan.

Matkasimme Päijänteelle ja siellä kahlailin kolmetoista asteisessa vedessä jalkani taas ohuemmaksi. Uimaan en tohtinut mennä, kun pelkäsin sydämen hyppäävän lantin kokoisena kurkuun.

Aamupäivällä varustauduimme lähtemään vuorelle. Taata lähti kulkemaan rivakasti edellä marjaämpärinsä kanssa ja minä tassuttelin omaan tahtiini perässä. Taatan marjanpoimintaan ei oikein kuulu kameran kanssa sälttääminen.

Vuorenpeikko siellä odotti niinkuin ennenkin. Hieman on peikko rämettynyt, niinkuin on muuten mammakin. Ei nouse tossu enää niin norjasti kuin silloin ennen.



Luulen, että peikko ei pahastu vaikka hänet näin kuvasinkin, ei peikko yleensä näyttäydy kulkijoille.

Klikkaa kuvia isommiksi.



Mustikkaakin on vielä paljon metsässä. En kerännyt kaikkia, täytyyhän vuoren asukkaillekin jäädä syötävää. Karhukin tarvitsee paljon energiaa talviuniaan varten. En minä siellä vuorella otsoa pelännyt, mutta en varsinaisesti toivonut kohtaavanikaan metsän kuningasta. Toisaalta, asiaa tarkemmin pohdittuani tulin siihen tulokseen, että olisi se mammarievulle hulppea lähtö jos itse mesikämmen lähettäisi mummelin yhdellä kämmenen huitaisulla täältä ikuisuuteen.



Puolukkamättäät olivat niin kauniita. Sääli oli niitä marjoja koriinsa tempoa, mutta luonnon lahjat on kuitenkin ihmisillekin tarkoitettuja.



Kanttarellit lymysivät siellä pöpelikössä, kun pikkuisen tutkin sitä ympäröivää sammalikkoa, niin löysinkin hatullisen pannulle laitettavaa.



Mustaa torvisientäkin löytyi, oikein kauniita yksilöitä.



Metsä on täynnä sieniä tänä syksynä. Tuo haperoäiti kahden vauvansa kanssa oli niin kaunis, että laitoin sen sienikollaasin keskelle. Tämä kuva ei sovellu ohjeeksi ruokasienien kerääjälle. Olivat vaan niin kauniita, että teki mieli ne kameralla ikuistaa. Valkoista kärpässientä en ole aikaisemmin nähnyt niin suuria määriä, kuin nyt.



Voitte varmaankin kuvitella, kuinka ihanaa oli riisua märät sukat ja tossut (saappaat unohtuivat kotiin) ja kahlata vilpoiseen veteen. Silloin toivoin olevani avantouimari, olisi ollut hienoa pulahtaa järveen ja uida kauas Tehille. Tämä on taas sitä utopiaa, enhän uskalla kesälläkään rannan tuntumasta mihinkään kauhoa.



Pyssymiehet eivät olleet karkottaneet kaikkia vesilintuja tienoolta. Sorsaperheet olivat kuitenkin pois.


Syksyn värejä jo on rannalla havaittavissa.



Kuu nousi ja pimeys hiipi hiljaa metsästä järvelle. Kuunsilta, lumottu, satumainen. Hiljainen kiitos Luojalle siitä, että tämänkin päivän sain vielä kokea.